Utrikespolitiska institutets forskare Mikael Mattlin skrev i tidningen Helsingin Sanomat en bokrecension om Guardians långvariga miljökorrespondents Jonathan Watts bok ”Kun miljardi kiinalaista hyppää”. Enligt Mattlin gav Watts i boken en synnerligen tröstlös bild av tillståndet i Kina och världen.
Viime vuosina markkinoille on tullut suoranainen tulva Kiinan-kirjeenvaihtajien teoksia. Brittilehti Guardianille pitkään työskennelleen Jonathan Wattsin Kun miljardi kiinalaista hyppää on niistä parhaasta päästä.
Hän otti virkavapaata tehdäkseen kirjan tutkimuksellisella otteella. Erityisen ansiokasta on, että kirja – vankasta taustatyöstä huolimatta – kuljettaa lukijaa jouhevasti matkakertomuksen muodossa eteenpäin kuin Jangtsejoen virtaa seuraileva jokidelfiini.
Watts kuljettaa rinnakkain useampaa teemaa. Niitä ovat Kiinan käsittämättömän nopea teollistuminen, globalisoituneen maailmantalouden eriskummalliset seuraukset, ilmastonmuutoksen moninaiset vaikutukset, ihmisen ja luonnon hankala suhde, ahneus ja itsekkyys.
Teos on masentavaa luettavaa – lohduton ajankuva Kiinan ja maailman tilasta. Ihmisläheinen kirjoitusote ravistelee juuri inhimillisyydellään.
Kirjoittajan tapaamat ihmiset pyrkivät kukin omalla tavallaan eteenpäin yhteiskunnassa, joka muuttuu nopeammin kuin missään koskaan. Siinä sivussa niin luonto, eläimet kuin kanssaihmisetkin saavat ottaa vastaan monia tölväyksiä. Joillekin lajeille Kiinan taloudellinen vaurastuminen on tiennyt lopullista kuoliniskua.
Watts kääntääkin Adam Smithin väitteen päälaelleen: markkinoita ohjaava näkymätön käsi ei aina tuotakaan parasta lopputulosta kokonaisuuden kannalta.
Monelle yksilölle se on tuonut käsittämättömiä rikkauksia, samalla kun kokonaisuus kärsii. Hyötyjen yksityistäminen ja haittojen sosialisoiminen näyttäisi olevan ajan henki.
Watts kertoo lapsena rukoilleensa Jumalaa, ettei tämä antaisi miljardin kiinalaisen hypätä samaan aikaan: se voisi suistaa planeettamme kiertoradaltaan ja tuhota sen. Vertauskuva on osuva: maapallon tulevaisuus ratkaistaan monessa mielessä Kiinassa.
Kiinassa kaikki on suurempaa. Niin ongelmien kuin ratkaisuyritystenkin mittakaava on välillä lähes käsittämätön. Kiinasta löytyy maailman huonointa ilmanlaatua, myrkyllisimpiä jokia, nopeinta aavikoitumista ja vaarallisimpia ammatteja.
Toisaalta yksi ainoa Kiinan maakunta, Yunnan, on yksinään ekologisesti rikkaampi kuin kokonaiset maanosat, ja Kiina on panostanut enemmän ympäristönsuojeluun kuin juuri mikään muu maa.
Tänä päivänä puhutaan enää harvoin maolaisuuden vaikutuksesta Kiinassa. Ihmisen ja luonnon välisessä suhteessa Maon ajattelu on silti edelleen voimissaan.
Mao uskoi ihmismassojen kykyyn muuttaa asioita ja ihmisen velvollisuuteen kesyttää luonto, tarvittaessa jopa vuoria siirtämällä. Watts kiteyttää ajatuksen ilmaisuun: ”Ajattele suuria ajatuksia, toimi nopeasti ja huolehdi seurauksista myöhemmin”.
Tällainen luonnon hallitsemisen vimma – jota kai kehitysoptimismiksikin voisi kutsua – vaikuttaa edelleen, joskin nykyisin puhutaan ”tieteellisestä näkökulmasta kehitykseen”.
Tässä piilee ehkä myös ratkaisun avain.
Kiina on osoittanut lukuisia kertoja, että se kykenee tekemään lähes mahdottomana pidettyjä asioita, kuten vetämään junaradan Tiibetin ylängölle tai rakentamaan Kolmen rotkon padon. Usein se vielä lyö kaikki aikataulut.
Tämän raa’an voiman valjastaminen ympäristön tilan kohentamiseen voisi saada paljon aikaan. Kiinassa ympäristöteotkin ovat suuria: valtavista metsittämishankkeista kymmenien tuhansien tehtaiden sulkemisiin.
Monet hyvää tarkoittavat hankkeet kuitenkin epäonnistuvat, kun paikallishallinto vesittää ne tai niiden tieteellinen pohja pettää.
Se ei ole estänyt vieläkin kunnianhimoisempia suunnitelmia, kuten mahtavan Jangtsejoen virran kääntämistä.
Massiivinen koko on kuitenkin myös Kiinan suurin kirous.
Vaikka Kiinassa otetaankin käyttöön enemmän vesivoimaa, ydinvoimaa ja aurinkoenergiaa kuin missään muualla, kivihiilen osuus energiankulutuksesta on ja pysyy noin 70 prosentissa. Energiantarve kasvaa yksinkertaisesti liian nopeasti.
Vaikka ympäristötietoisuus on jo levinnyt laajalle Kiinassa, se on kuitenkin vielä aika pinnallista.
Ymmärretään kyllä, että ympäristön tuhoutuminen on haitaksi, koska se heikentää omia välittömiä toimintamahdollisuuksia.
Vaikeampaa on sisäistää ajatus siitä, että luonnolla ja sen monimuotoisuudella on ihmisistä riippumatonta itseisarvoa. Toisaalta lännessäkin kesti kauan, ennen kuin tämä ajatus omaksuttiin yleisesti.
Kirjan voikin nähdä kritiikkinä länsimaista kulutusmallia ja ongelmat pois silmistä siivoavaa kaksinaismoralismia vastaan.
Wattsin sanoin: nyt kun Kiina on hypännyt, meidän kaikkien on haettava elämällemme uusi tasapaino.
MIKAEL MATTLIN
KIRJOITTAJA TOIMII TUTKIJANA ULKOPOLIITTISEN INSTITUUTIN GLOBAALIN TURVALLISUUDEN TUTKIMUSOHJELMASSA.