Ulkopoliittisen instituutin tutkija Kaisa Korhonen on julkaissut vieraskynäartikkelin Helsingin Sanomissa 7.8. Tutkija ehdotti artikkelissaan, että EU:n jäsenmaiden parlamenttien tulisi käyttää muita vaikutuskanavia kuin hallitusten poliittista valvontaa.
Vieraskynä: EU:n jäsenmaiden parlamenttien kannattaa käyttää muitakin vaikutuskanavia kuin hallitusten poliittista valvontaa.
Eurokriisi on asettanut monissa EU:n jäsenmaissa parlamentarismin koetukselle, kun hallitusten vaikutusvalta on kasvanut kriisiajan nopeatempoisen päätöksenteon seurauksena. Samaan aikaan suora vuoropuhelu kansallisten parlamenttien ja komission välillä on kuitenkin vahvistunut. Useiden jäsenmaiden parlamentit käyttävät vuoropuhelua yhä enemmän hyväkseen myös ajaakseen kansallisia etujaan.
Velka- ja pankkikriisin seurauksena poliittisen päätöksenteon dynamiikka on ainakin hetkellisesti muuttunut EU:ssa. Päätöksenteko on aiempaa epävirallisempaa, ja yksityiskohtaisia päätöksiä tehdään usein hallitusten välisissä neuvotteluissa EU:n virallisten päätöksentekomenettelyjen sijaan. Muun muassa Suomessa on moitittu tapaa, jolla päätöksiä on tehty eurokriisin jyllätessä: valtion päämiehet ja -naiset kokoustavat yömyöhään ilman avustajia suljettujen ovien takana.
Valtapolitiikan paluu unioniin on pienten jäsenmaiden kannalta huolestuttavaa, sillä isot jäsenmaat tekevät usein etukäteissopimuksia ennen varsinaista Eurooppa-neuvoston kokousta.
Päätöksiä on myös tehty hyvin nopeasti. Virallisia ja epävirallisia Eurooppa-neuvoston kokouksia ja euroalueen huippukokouksia on pidetty noin kahden kolmen kuukauden välein siitä lähtien, kun eurokriisi kiihtyi vuoden 2009 loppupuoliskolla. Kokouspapereilla on ollut tapana saapua vain joitakin päiviä ennen päätöksentekoa, oli kyse sitten Eurooppa-neuvoston kokouksesta tai kansallisen parlamentin äänestyksestä.
Vaikka hallitusten välisen päätöksenteon lisääntyessä kansallisten parlamenttien harjoittamasta parlamentaarisesta valvonnasta tulee entistä tärkeämpää, tämä valvonta on viime vuosina osoittautunut vaikeaksi. Lisäksi parlamentarismin edellytykset niin EU:ssa kuin sen jäsenmaissakin ovat heikentyneet.
Tiedonvälityksen viiveet ja epätarkkuudet ovat ainakin osassa jäsenmaita vaikeuttaneet kansallisten kantojen muodostamista.
Jopa Suomen kaltaisissa maissa, joissa parlamentti antaa ennen EU-kokouksia hallitukselle valtuudet neuvotella, hallitukselle on täytynyt jättää poliittista liikkumatilaa päätöksenteon epävirallisen ja ennalta arvaamattoman luonteen vuoksi. Onkin aiheellista kääntää katseet hallitusten poliittisen valvonnan ohella myös jäsenmaiden parlamenttien muihin vaikutuskanaviin.
Kansalliset parlamentit voivat valvoa toissijaisuusperiaatteen noudattamista EU:n lainsäädännössä lähettämällä perustellun lausunnon komissiolle. Periaatteen mukaisesti päätökset pyritään tekemään mahdollisimman lähellä kansalaisia, eli unioni toimii vain, jos kansallisella tasolla ei voida saavuttaa toiminnan tavoitteita riittävän tehokkaasti ja ne voidaan saavuttaa paremmin unionin tasolla.
Jos riittävän moni parlamentti tai kamari reagoi toissijaisuusperiaatteen rikkomiseen, lainsäädäntöehdotusta tarkistetaan. Lisäksi parlamentit voivat lähettää komissiolle mielipiteensä mistä tahansa asiasta epävirallisemmin.
Komission heinäkuussa julkaisemien raporttien mukaan kansalliset parlamentit ovat oppineet käyttämään näitä vaikutuskeinoja yhä enemmän hyväkseen. Suorien kontaktien määrä oli vuonna 2011 kasvanut edellisvuodesta 60 prosenttia. Kaiken kaikkiaan komissio vastaanotti viime vuonna 622 mielipidettä, joista 64 oli perusteltuja lausuntoja.
Perusteltujen lausuntojen määrä puolestaan kasvoi edellisestä ja samalla toissijaisuusvalvonnan ensimmäisestä vuodesta 75 prosenttia. Riittävä määrä moitteita saavutettiin kuitenkin vasta keväällä 2012, jolloin työtaisteluoikeutta käsittelevä Monti II -asetus laukaisi niin sanotun keltaisen kortin menettelyn ja lainsäädäntöaloite palasi komissiolle uudelleen pohdittavaksi.
Aktiivisimmin suoraa vuoropuhelua hyödynsivät vuonna 2011 Portugali, Italian ja Tšekin ylähuoneet sekä Ruotsi, joka myös lähetti suurimman määrän perusteltuja lausuntoja. Neljä maata ei käyttänyt lainkaan näitä valvontakeinoja.
Suomikaan ei tässä suhteessa kuulu aktiivisimpien parlamenttien joukkoon, vaikka eduskunta onkin viime aikoina kunnostautunut muun muassa osallistumalla Monti II -asetuksen valvontaan. Eduskunta on kuitenkin ainakin toistaiseksi vahvasti keskittynyt hallituksen poliittiseen valvontaan.
Vaikka kansanedustuslaitosten tärkein tehtävä EU-politiikassa on ohjeistaa ja valvoa hallitusten toimintaa, se ei ole enää niiden ainoa tehtävä. Viime vuosien poliittinen myllerrys on osoittanut, että kokonaisvaltainen lähestymistapa EU-vaikuttamiseen voi olla kansallisen edun kannalta tuloksellisempaa kuin pelkkä hallitusten vastuullisuuteen keskittyminen.
Kansalliset parlamentit eivät lähetä mielipiteitään ja lausuntojaan Brysseliin vain puolustaakseen parlamentarismia hallitusmuotona ja kansallisia parlamentteja poliittisen hyväksyttävyyden lähteenä, vaan ne ajavat myös maiden omia etuja.
Usein kansallisen parlamentin mielipiteet ja lausunnot puolustavat maan oman hallituksen kantoja, ja niillä pyritään vaikuttamaan komission aloitteen sisältöön. Hallitukset voivat puolestaan käyttää niitä oman linjansa tukena ministerineuvoston ja Eurooppa-neuvoston kokouksissa. Lisäksi hallitukset voivat yrittää hyödyntää parlamenttiensa lausuntoja valittaessaan toimielinten päätöksistä EU-tuomioistuimeen.
Vaikka vaikuttaminen näillä keinoilla ei välttämättä aina onnistu, hyvin muotoillut mielipiteet tekevät komission virkamiehet ainakin tietoisiksi kansallisista näkökulmista. Komission ei puolestaan kannata ehdottaa lainsäädäntöä, johon päätöksen kansallisesti toimeenpanevat elimet suhtautuvat kielteisesti. Siksi suora vuoropuhelu EU:n toimielinten kanssa on tärkeä vaihtoehtoinen vaikutuskanava kansallisille parlamenteille.