Millaisia tavoitteita, vastuunjakoa ja yhteistyötä tulevaisuuden maailmassa tarvitaan globaalin köyhyyden poistamiseksi?
Mikä on Suomen vastuu, ja miten me voimme parhaiten toimia köyhyysongelman ratkaisemiseksi?
Vuosituhattavoitteiden takarajavuosi 2015 lähestyy ja työ kansainvälisen kehityspolitiikan järjestelmän uudistamiseksi
on nyt käynnissä. Vuoden 2013 aikana YK ja EU tekevät merkittäviä päätöksiä sekä vuosituhattavoitteiden
että kestävän kehityksen jatkosta. Kehityspoliittisen toimikunnan ja Ulkopoliittisen instituutin yhteisen
seminaarin tarkoituksena on tarjota poliittisille toimijoille mahdollisuus pohtia kehityspolitiikan tulevaisuutta
vuoden 2015 jälkeen.
Seminaarin ohjelma
Seminaarin avaus
• Jouko Jääskeläinen, kansanedustaja, KPT:n puheenjohtaja
• Mika Aaltola, ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti
• Heidi Hautala, kehitysministeri
The context for a post-2015 global agreement on development – how has poverty changed and what have we learned about effective ways to tackle the problem?
Claire Melamed, Overseas Development Institute (UK), Head of Programme
Muuttunut geopolitiikka ja köyhyys globaalina ongelmana – miten eteenpäin?
Teivo Teivainen, maailmanpolitiikan professori, Helsingin yliopisto
Paneelikeskustelu: Suomen vastuu ja rooli globaalin köyhyyden poistamisessa
• Puheenjohtaja: Marikki Stocchetti, tutkija, UPI, KPT:n jäsen
• Christina Gestrin, kansanedustaja, ulkoasiainvaliokunnan jäsen
• Tom Packalén, kansanedustaja, ulkoasiainvaliokunnan ja KPT:n jäsen
• Aila Paloniemi, kansanedustaja, ulkoasiainvaliokunnan ja KPT:n jäsen
• Kimmo Sasi, kansanedustaja, valtiovarainvaliokunnan puheenjohtaja
• Oras Tynkkynen, kansanedustaja, tulevaisuusvaliokunnan varapuheenjohtaja
Loppupuheenvuoro
Teppo Eskelinen, yliopistonlehtori, KPT:n jäsen
Tiivistelmä seminaarista
Kehityspoliittisen toimikunnan puheenjohtaja Jouko Jääskeläinen toivotti puhujat, panelistit ja yleisön tervetulleeksi seminaariin. Jääskeläinen esitteli Kehityspoliittisen toimikunnan perustehtävän, joka on seurata kehitysyhteistyön laatua, vaikuttavuutta, määrärahojen käyttöä sekä edistää globaaleja kehityskysymyksiä koskevaa keskustelua.
Ensimmäinen puhuja Mika Aaltola Ulkopoliittisesta instituutista aloitti toteamalla, että instituutti on mielellään tukemassa kehityskysymyksiin liittyvää keskustelua ja sen rooli on erityisesti eri instrumenttien yhdisteltävyyttä koskevassa tutkimuksessa. Aaltola painotti, että kehityshaasteisiin liittyy vahvasti globaali talous ja sen erityispiirteenä voidaan nähdä epätasaisesti jakautuvat hyödyt ja kasautuvat haitat. Tämä prosessi on jatkunut jo kauan hauraimmilla alueilla. Maailman järjestelmä on vahvasti kohtaamassa myös ilmastonmuutoksen haasteet. Ilmastonmuutoksen globaalihallinta on epäonnistunut ja siinä on jouduttu siirtymään adaptaatiovaiheeseen. Aaltolan mukaan ydinkysymys on, miten kehityspolitiikkaa tullaan yhdistämään ilmastopolitiikan kanssa. Kehitysyhteistyörahoja ei tulisi liialti ohjata ilmastopoliittisiin tavoitteisiin. Aaltola puhui myös kommunikaatioteknologiasektorin mullistuksesta, jonka edut jakautuvat hyvin epätasaisesti. Hän painotti, että ei-valtiollinen taso ja erityisesti yksityisten monikansallisten yritysten kyper-omistajuus tulee olemaan yhä tärkeämmässä roolissa. Aaltola totesi, että tulevaisuudessa on löydettävä uudistumismekanismeja yhteisen tahtotilan löytämiseksi.
Kehitysministeri Heidi Hautalan puhe luettavissa oheisen linkin kautta: http://formin.finland.fi/public/default.aspx?contentid=263844&nodeid=15145&contentlan=1&culture=fi-FI
Claire Melamed tutkii parhaillaan YK:n vuosituhattavoitteita ja niiden jälkeisen kansainvälisen kehityssopimuksen solmimista. Puheenvuorossaan hän esitteli, miten vuosituhattavoitteita on saavutettu ja minkälaiset tavoitteet tulevat olemaan vuoden 2015 jälkeen. Vuosituhattavoitteet ovat herättäneet paljon poliittista kiinnostusta 12 vuoden aikana. Tavoitteet ovat tuoneet kehityskysymyksille lisää rahallista apua ja poliittista huomiota erityisesti kehitysmaiden sisäisessä kehityksessä. Vuosituhattavoitteet ovat myös auttaneet tiedon lisääntymisessä ja joillakin avainindikaattoreilla on saatu merkittävästi lisää dataa. Melamed totesi, että jokaisen vuosituhattavoitteen kohdalla on edistytty, mutta vain erittäin harvaa niistä on saavutettu, joten tätä ei voi katsoa riittäväksi edistykseksi. Koulutukseen saatu lisäraha on mennyt lasten, erityisesti tyttölasten, marssittamiseen peruskouluun, mutta olisiko ollut järkevää keskittyä myös siihen että lapset oppivat kouluissa jotain. Hän painotti myös, että terveyssektori on keskittynyt muutamiin tauteihin kokonaisterveydenhuollon kustannuksella. Apu on keskittynyt sosiaalipolitiikan sektoreille kuten terveyteen ja koulutukseen., kun taas talouskasvun tukeminen on jäänyt vähemmälle. Erityisesti monet Afrikan maat haluaisivat keskittyä talouskasvuun ja maatalouden rakenteiden parantamiseen. Kun ihmisiltä itseltään kysyttiin mitä he haluavat, tärkeimpänä nousi esiin vakaa työpaikka. Melamed korosti huomion kiinnittämistä epätasa-arvoon. Vuosituhattavoitteet voidaan teoriassa saavuttaa parantamalla pelkästään rikkaimpien ja keskituloisten ongelmia ilman että lainkaan parannetaan kaikkein köyhimpien asemaa. Jos halutaan selättää köyhyys, on keskityttävä myös kaikista köyhimpiin, syrjäytettyihin ja marginaalisiin ryhmiin.
Seuraavana Melamed puhui uusista vuosituhattavoitteista, joiden jatkoa pohditaan YK:n korkean tason paneelissa. Hän näkee vuosituhattavoitteiden jatkolle kolme mahdollista lopputulosta. Ensimmäinen mahdollisuus on joulukuusi, eli sopimus, johon kaikki saavat mitä haluavat. Tällä hetkellä järjestöt, poliittiset ryhmät ja maat ehdottavat, mitä kaikkea sopimuksessa pitäisi olla. Jos kaikki otetaan mukaan sopimukseen, olisi se aivan liikaa. Toinen vaihtoehto on palapeli, joka olisi monimutkaisempi kuin nykyiset vuosituhattavoitteet, mutta joulukuusta tarkemmin rajattu. Siinä olisi erilaisia tavoitteita, joihin pyrittäisiin samanaikaisesti. Kolmas vaihtoehto on napakymppi, jossa keskityttäisiin vain yhteen tai kahteen tavoitteeseen, kuten absoluuttisen köyhyyden vähentämiseen. Tämä antaisi aivan erilaista painoarvoa tietylle teemalle. Tällä hetkellä Melamedista näyttää siltä, että ollaan kallistumassa palapelin suuntaan.
Teivo Teivainen korosti puheenvuorossaan kahdeksatta vuosituhattavoitetta, globaalia kumppanuutta, jonka merkitys on ollut tavoitteiden saavuttamisessa liian pieni. Suomi mainitsee kehityspoliittisessa ohjelmassaan globaalin vastuun ja voisi tätä kautta antaa hyvän panoksen tavoitteiden jälkeisen ohjelman määrittelyyn. Teivainen toi esiin myös kysymyksen, olisiko periaatteiden johdonmukaisempi soveltaminen merkinnyt jotain Suomen turvaneuvostokampanjassa. Teivaisen mielestä tavoitteet ovat hienosti esillä, mutta mahdetaanko periaatteita todella soveltaa kehitysinstituutioiden koko kirjoon. Vai käykö niin, että rikkaat pohjoisen maat soveltavat demokraattista vastuuta etelän kansakuntiin ja samalla jättävät soveltamatta sitä etelän ja pohjoisen välisiin instituutioihin, varsinkin niihin, joissa rikkaat ovat varanneet itselleen oikeuden päättää maailman asioista?
Teivaisen mielestä globaalien rahoituslaitosten, kuten maailmanpankin ja kansainvälisen valuuttarahaston, pyrkimys suojautua globaalin kumppanuuden paineilta on keskeinen osa ongelmaa. Maailman geopoliittinen tilanne on muuttunut. Teivainen totesi, että uudentyyppinen etelästä oppimisen tilanne otettu vakavasti, mutta samalla kohdataan ongelmia; ovatko esimerkiksi Kiinan vaatimat esitykset kansainvälisestä demokratiasta uskottavia jos se ei sovella niitä omiin kansalaisiinsa. BRIC-maiden nousu tarkoittaa, että yhä harvempi kehtaa avoimesti vastustaa köyhien maiden vaatimuksia ja toiveita. Varsinkin Maailmanpankissa ja Kansainvälisessä valuuttarahastossa väistetään muutosvastuuta ja niiden toteuttamista. Globaalia vastuuta on yritetty toteuttaa maailmanpolitiikassa jollain tavalla, muun muassa perustamalla G20-ryhmä, johon on otettu uusia maita mukaan päätöksentekoon. Kuitenkin rahavallan jatkuminen instituutioissa jatkuu ilman että siihen otettaisi pontevasti kantaa. Usein todetaan, että on muutospaineita sopeuttaa linjauksia maailman talouden muuttuneisiin rakenteisiin. Kiinalle ja Intialle annetaan lisää päätösvaltaa, koska ne ovat vaurastuneet, mutta päätösvaltaa tulisi lisätä myös ilman että maista tulee rikkaampia. Tämä olisi yhteensopivaa globaalivastuun kanssa. Teivainen totesi, että vaikka voi olla epärealistista ajatella rahoituslaitosten alkavan soveltaa demokratian periaatteita, niiden legitimiteetti on todennäköisesti tulevaisuudessa heikkenemässä. Lopuksi hän ehdotti, että jos globaalivastuuta ei haluta jakaa etelän valtioille, tulisi se sitten jättää tavoitteista kokonaan pois.
Paneelikeskustelun aluksi puheenjohtaja, UPI:n tutkija Marikki Stocchetti esitteli paneelin, johon kuuluivat kansanedustajat Christina Gestrin (rkp), Tom Packalén (ps), Aila Paloniemi (kesk), Kimmo Sasi (kok.) ja Oras Tynkkynen (vihr). Puheenjohtaja antoi alkajaisiksi panelistille kahden minuutin puheenvuorot, joissa jokainen sai visioida vuoden 2015 jälkeistä kehityspolitiikkaa itselleen tärkeiden teemojen ja tavoitteiden kautta. Panelistit saivat vastattavakseen seuraavat kysymykset liittyen siihen, miltä vuoden 2015 jälkeinen sopimus eli globaaliagenda voisi näyttää:
•Mikä on keskeisin asia, johon globaalin kehityssopimuksen tulisi pyrkiä?
•Mitä nykyisessä tilanteessa tulisi muuttaa, jotta tähän tavoitteiseen päästäisiin?
•Miten Suomen tulisi toimia osana tätä muutosta?
Christina Gestrinin mukaan globaalin vastuun toteuttamista on edelleen jatkettava. Köyhyyden ja eriarvoisuuden vähentäminen sekä pitkällä tähtäimellä kehitysmaiden apuriippuvuudesta eroon pääseminen ovat tärkeitä tavoitteita.. Erityisen tärkeänä hän pitää sitä, että hauraiden maiden kehitys vahvistuu. Hän korosti kehitysmaiden kansalaisten oman aktiivisuuden ja vastuun vahvistamista, ja erityisesti ihmisoikeuksien turvaamista. Rikkailla mailla on edelleen varaa auttaa köyhempiä , mikä on globaalin vastuun mukaista. Köyhien maiden rikkaiden ja keskituloisten tulisi kantaa suurempaa vastuuta maidensa köyhyysongelmien poistamisesta. Korruption kitkemisen ja työllisyyden kasvattamisen Gestrin näkee keskeisinä asioina tulevaisuuden kehitysagendalla. Gestrin huomautti, että nuorisotyöttömyys on yksi suurimmista uhista kansainväliselle kehitykselle. Myös ilmastonmuutos ja sen vaikutus maailman ruokatuotannolle tulisi sisältyä agendalle.
Suomen roolia pohtiessa Gestrin mainitsi, että Pohjoismaiden tulisi tehdä enemmän yhteistyötä ja pitkäjänteistä kehitysyhteistyötä, jolloin toimien vaikuttavuutta voidaan lisätä. Suomi on vahva tekijä uusiutuvan energian ja cleantech-teknologian kehittämisen aloilla. Suomella onkin hänen mukaansa mahdollisuuksia kehitysmaille soveltuvien kestävän kehityksen ja ilmastonmuutosta hidastavien ratkaisujen luomisessa.
Tom Packalén pitää köyhyyden poistamista yhtenä merkittävimmistä tavoitteista, jonka kautta voidaan päästä muihin tavoitteisiin. Hän mainitsi myös mahdollisimman tasaisen tulonjaon tärkeyden osana köyhyyden vähentämistä. Packalén huomautti, että suuri osa äärimmäisessä köyhyydessä elävistä asuu kehittyvissä BRIC-maissa ja Packalénin mukaan kyseiset maat tulisi vastuuttaa omista kansalaisistaan. Hän myös huomautti, että yksikään 45 niin kutsutusta hauraasta maasta ei ole saavuttanut yhtään vuosituhattavoitetta ja tähän pitäisikin hänen mukaansa kiinnittää suurempaa huomiota.
Packalén pitää nykyistä lähestymistapaa kehitysapuun vääränä. Hänen mukaansa jokainen maa tulisi ottaa yksilöllisesti ja kunkin maan tarpeita tulisi tarkastella yksilöllisesti. Kaikkien hankkeiden tulisi tukea kyseisen maan kehitystä. Olisi myös hyvä luoda selkeä visio, kuinka kukin maa saataisiin nousemaan keskitulon maaksi ja miten maa sitoutuisi tavoitteisiin niin, että tulot jakautuisivat mahdollisimman tasaisesti ja hyödyttäisivät myös äärimmäisessä köyhyydessä eläviä kansalaisia.
Packalén pohti kehitysavun pirstaleisuutta niin globaalisti kuin Suomessa. Rahaa on poltettu paljon ilman, että on saavutettu konkreettisia tuloksia. Packalén piti apuriippuvuutta suurena ongelmana. Suomen pitäisi olla suunnannäyttäjä ja alkaa tehdä järkevämpää tuloksellisuutta, vaatia mittareita ja analyyttisyyttä sekä tiedonhallintaa myös globaalisti niin EU:ssa kuin YK:ssa.
Aila Paloniemi piti tehtävänantoa kovin laajana annettuun aikaan nähden ja hän päättikin keskittyä yhteen keskeiseen näkökulmaan, naiset ja tytöt. Paloniemen mielestä lähtökohtana globaalissa kehityssopimuksessa täytyisi olla ihmisoikeudet, erityisesti sukupuolten välinen tasa-arvo ja eriarvoisuuden vähentäminen. Hän pitää erityisen tärkeänä, että globaali kehityssopimus panostaa tyttöjen ja naisten aseman parantamiseen. Naisten ja tyttöjen voimaannuttaminen ja yhteiskunnallisen aseman parantaminen ovat kytköksissä koulutukseen, seksuaaliterveyteen ja seksuaalioikeuksien toteutumiseen. Naisten pääsy seksuaalivalistuksen ja ehkäisyn pariin auttaa hyvän kierteen syntymisessä. Kun naisilla on oikeus päättää omasta kehostaan, heidän koulunkäyntimahdollisuutensa paranevat. Koulutettu nainen hankkii vähemmän lapsia. Lapset pysyvät terveempinä ja heidät myös koulutetaan varmemmin. Lisäksi naiset voivat osallistua paremmin kodin ulkopuoliseen työhön ja yhteiskunnalliseen toimintaan. Tämä hyvän kierteen syntyminen ei hyödytä ainoastaan perhettä vaan koko yhteisöä, yhteiskuntaa ja vähentää köyhyyttä.
Mitä pitäisi muuttaa? Seksuaaliterveyden ja -oikeuksien toteutuminen tulisi nähdä keskeisenä tekijänä muiden kehityskysymysten ratkaisemisessa, ei vain terveyskysymyksinä. 215 miljoonaa naista haluaisi käyttää ehkäisyä, mutta heillä ei ole siihen mahdollisuutta. Ehkäisy hillitsisi väestönkasvua. Jokaisella perhesuunnitteluun sijoitetulla dollarilla säästetään 33 dollaria muilla sektoreilla.
Miten Suomen tulisi toimia osana tätä muutosta? Suomi voisi panostaa entistä vahvemmin omassa politiikassaan seksuaalioikeuksien toteutumiseen ja nähdä positiiviset seuraukset kaikilla, ei vain terveyssektorilla. Seksuaaliterveys¬komponentti on mahdollista integroida muihin sektoriohjelmiin sekä nostaa keskusteluun myös uusia kestävän kehityksen tavoitteita määriteltäessä.
Kimmo Sasi halusi nostaa kolme teemaa kehitysagendan ytimeen:
1. Tarvitaan talouskasvua, jota luo parhaiten markkinatalous. Sasi nosti Kiinan esimerkiksi siitä, kuinka markkinatalousvetoinen talouskasvu on tuonut ihmisille hyvinvointia. Hänen mukaansa kaikkiin maailman maihin pitää saada toimiva markkinatalous. Se on ainoa tapa, jolla saadaan aikaiseksi kasvua ja hyvinvointia.
2. Tarvitaan investointeja. Jotta niitä saadaan, tulee laatia investointisuojasopimuksia kaikkien maiden kesken. Parasta olisi saada sopimus aikaiseksi globaalilla tasolla, Maailman kauppajärjestössä.
3. Tarvitaan kaupan vapauttamista, mikä hyödyttäisi kaikkia.
Sasin mukaan pysyvän kasvun aikaansaamiseksi kehitysmaihin on vietävä demokratiaa ja vahvistettava ihmisoikeuksia. Vapaan markkinatalouden edistäminen liittyy Sasin mukaan sääntelyn kitkemiseen. Sääntely merkitsee hänen mukaansa korruptiota, varsinkin kehitysmaissa. Tämän vuoksi sääntelystä on päästävä eroon. Kehitysavun osalta hän kehottaa olemaan tarkkana sen suhteen, ettei apu vääristä markkinoita. Sen takia on panostettava koulutukseen ja terveyssektoriin, erityisesti terveyden perusinfrastruktuuriin. On myös huolehdittava, ettei synny apuriippuvuutta.
Oras Tynkkynen korosti, että tulevaisuusvaliokunta ei ole ottanut kantaa kehityspolitiikkaan, joten näkemykset ovat hänen omiaan. Tynkkynen nosti esiin kolme teemaa, joita hän piti kehityksen edellytyksenä:
1. Seksuaali- ja lisääntymisterveys ja –oikeudet
2. Hyvä hallinto ja korruption kitkeminen
3. Vähäpäästöinen kehitys ja ilmastokriisin torjunta.
Tynkkynen huomautti, että ellei ilmastonmuutosta saada kuriin, kehitysmaissa ei ole kehitystä. Esimerkiksi Maailmanpankki on arvioinut, että nykymenolla maailman keskilämpötila uhkaa nousta neljä astetta, minkä seurauksena merenpinta uhkaa nousta metrillä jo tämän vuosisadan aikana. Maailman ruokaturva vaarantuu tällaisesta kehityksestä. Tiedossa on äärimmäisiä sääilmiöitä, kuten rajuja helleaaltoja ja monia muita ongelmia.
Tynkkysen mukaan ilmastokriisiin voi puuttua monin keinoin, joista hän mainitsee muutamia. Maailmassa käytetään noin 500 miljardia dollaria veronmaksajien rahaa fossiilisten polttoaineiden käytön tukemiseen. Valtaosa tästä tuesta käytetään kehittyvissä talouksissa. Tynkkynen pitääkin järjenvastaisena sitä, että yhtä aikaa kun yritetään saada ilmastokriisiä kuriin, kehittyvissä maissa käytetään niukkoja verovaroja fossiilisten polttoaineiden käytön edistämiseen. Hän piti epäkohtana myös sitä, että kehitysrahoituslaitosten kautta kanavoidaan varoja hankkeisiin, jotka kiihdyttävät ilmastonmuutosta entisestään ja tähän hän toivoo muutosta.
Mikrotason asiana Tynkkynen toi esiin seikan, että monissa köyhissä kehitysmaissa sähköverkkojen ulkopuoliset uusiutuvan energian lähteet ovat paitsi ympäristön kannalta paras, myös edullisin tapa tuottaa sähköä. Miksi niitä ei sitten oteta käyttöön? Alkuinvestoinnit, esimerkiksi aurinkopaneeleissa, ovat kalliita ja ihmisillä ei ole niihin tarvittavia pääomia. Tynkkynen pitää ongelmaa rahoitus-, ei hintakysymyksenä. Kehittämällä rahoitusmalli, joka turvaa mahdollisuuden tehdä kallis alkuinvestointi, voidaan taata päästötöntä sähköä ja auttaa kehityksessä eteenpäin.
Alkupuheenvuorojen jälkeen Claire Melamedille annettiin mahdollisuus kommentoida panelistien esiin nostamia teemoja ja prioriteetteja. Melamedin mukaan keskustelussa olivat esillä hyvin myös hänen näkökulmastaan kehityskysymysten poliittisesti haastavimmat teemat: Ilmasto, korruptio ja ehkäisy (englanniksi ”kolme C:tä: climate, corruption, contraception”). Hän pitää kyseisiä teemoja hankalina, mutta ehdottomasti kehitysagendan ytimessä olevina asioina.
Kysymys ja vastaus –osiossa keskusteltiin, onko maakohtaisissa ohjelmoinneissa ja laajemmissa kehitysperiaatteissa ristiriitaa. Packalén ei näe näissä ristiriitaa, vaan totesi että tiettyjä arvoja halutaan joka tapauksessa edistää globaalisti. Hän mainitsi, että pitäisi pystyä luomaan sellainen kansallinen kumppanuus, johon kehitysmaa sitoutuisi niin, että kehitys jatkuisi senkin jälkeen kun apu loppuu. Yleisöstä kommentoitiin, että vapaa kauppaa ei voida ajaa sokeasti, vaan se toimii parhaiten ns. tasa-arvoisten valtioiden välillä. Sasin mielestä vapaakauppaan on siirryttävä analyysin jälkeen asteittain. Jos mennään yhdellä iskulla vapaakauppaan kahden hyvin erilaisen maan välillä, aiheuttaa se tuhoa maassa, jossa on heikot instituutiot. Tynkkynen totesi Jorma Ollilan sanoneen, että ilman sääntelyä ei ole toimivaa markkinataloutta ja totesi olevansa samalla kannalla. Sasi myönsi, että markkinatalous tarvitsee tiettyä perussääntelyä, jonka mukaan toimitaan. Useissa maissa kukin lupaporras vaatii oman lahjuksensa, siksi turhia järjestelmiä tulisi pyrkiä karsimaan. Ilman lupajärjestelmiä ei tietenkään missään ole mahdollista toimia.
Seuraavaksi paneelissa keskusteltiin globaaleista kehitystavoitteista, sitoumuksista, jotka koskisivat kaikkia maita. Seminaarin panelistit ja yleisö vaikuttivat varsin yksimielisiltä sen suhteen, että halutaan universaalit, kaikkia jollakin tavalla sitovat tavoitteet. Puheenjohtaja esitti paneelille kysymyksen, kuinka vahvistetaan sitä, että mahdollisimman usea taho kokee omistajuutta kehitysagendan lopputulokseen?
Paloniemi pohti, keiden demokratia tässä edistetään ja millä ehdoilla? Kun puhutaan globaalista kumppanuudesta ja tehdään maaohjelmia, eikö meidän pitäisi olla tiukempia keskustelukumppaneita, edellyttää kumppanilta enemmän kehitystä esimerkiksi kestävän kehityksen periaatteista?
Packalén totesi, että hankkeisssa, tulisi vaatia enemmän kumppanilta, jotta pystytään saavuttamaan tavoitteet, ja pureutumaan syvemmälle ongelmiin.
Gestrin mainitsi Gro Harlem Brundtlandin todenneen, että meidän tulee elää niin, että myös seuraavilla sukupolvilla edellytykset elää. Tällä hän perusteli sitä, että myös rikkaille maille on asetettava tavoitteita erityisesti luonnonvarojen vastuulliseen ja kestävään kulutukseen liittyen.
Keskusteluun nousi kehityspolitiikkajohdonmukaisuus eri politiikka-aloilla ja kysymys sen realistisuudesta. Teeman todettiin olleen esillä jo useita vuosikymmeniä. Siitä on puhuttu siis pitkään, mutta siinä on edetty kovin vähän. Tynkkynen kiteytti ongelman olevan siinä, että kehitysministerit innostuvat aiheesta, mutta muut ministerit vähemmän.
Seminaarissa tuotiin esiin ulkoministeriön näkemys, jonka mukaan Suomi ja EU lähtevät siitä, että uudessa kehityssopimuksessa tulisi olemaan yhdet tavoitteet, joissa tarkistetut vuosituhattavoitteet ja kestävän kehityksen tavoitteet on yhdistetty ja että ne tulevat olemaan universaaleja. Silti puhutaan tavoitteiden eriyttämisestä maa- tai kontekstispesifisti. Rikkaille ja köyhille maille olisi tulossa omat tavoitteensa niin, että rikkaille tulevat tavoitteet liittyisivät kehityksen mahdollistamiseen ja rahoitukseen.
Melamedin mainitsemien ”kolmen C:n” lisäksi neljänneksi yhteiseksi nimittäjäksi nousi ”Creating jobs” eli työpaikkojen ja elinkeinojen luominen. Tässä yhteydessä tuotiin esiin huoli hauraista maista ja siitä, kuinka työttömien massat luovat konflikteja. Kysymys paneelille: miten luodaan työllistävää kasvua ja kehitystä?
•Gestrin mainitsi, että työllisyyden parantaminen on erittäin tärkeää, minkä tulisi lähteä jo koulusta: Sahelin alueella yli puolet väestöstä on alle 15-vuotiaita. Koulujärjestelmät eivät toimi, minkä seurauksena on miljoonia lapsia, jotka eivät pääse kouluun. Työpaikkojen suhteen Pohjoismaat voisivat tukea sellaisten työpaikkojen luomisessa, jotka tukevat kestävää kehitystä (esim. uusiutuva energia ja cleantech –teknologiat).
•Packalén kiittää hallitusohjelmaa pirstaleisuuden vähentämisestä. Hän jää kuitenkin kaipaamaan konkreettisia tekoja ja visioita, joita ei ehkä vielä tunne jos niitä jo on.
•Paloniemi korosti, että hyvät työllistämishankkeet lähtevät ruohonjuuritasolta. Kaiken ei tarvitse olla suurta. Hän peräänkuulutti ammattikoulutusta ja yrittäjyyskasvatusta sekä erityisesti mentorointia yrittäjyyteen.
•Sasi totesi, että kehitysyhteistyössä täytyy olla johdonmukaisia ja erityisesti ihmisoikeudet, demokratia ja korruptiovapaus ovat tässä suhteessa keskeisimmät asiat. Mutta myös omistajuus on tärkeää. Mitä tahansa tehdään, se pitää aina keskustella ja mielellään ankkuroida kansalliseen parlamenttiin. Hänen mukaansa yhteistoimintaa tulisi keskittää suurille toimijoille. Avunsaajat valittavat, että on liian paljon byrokratiaa ja pirstaleisuutta ja että resursseja menee hukkaan kun on paljon pieniä hankkeita. Tässä suhteessa suuret toimijat ovat erittäin tärkeitä ja kansainväliset rahoituslaitokset erittäin hyviä.
Keskustelussa todettiin, että nykyisten vuosituhattavoitteiden osalta on jäänyt huomaamatta, että niissä olisi koko maailmaa koskevia hyödyntämismahdollisuuksia. Esim. sukupuolten tasa-arvon suhteen olisi paljon tekemistä myös rikkaissa teollisuusmaissa, samoin tavoitteiden suhteen, jotka koskevat seksuaali- ja lisääntymisterveyttä ja –oikeuksia. Esimerkiksi Yhdysvalloissa isolla osalla väestöä ei ole pääsyä lisääntymisterveyspalveluihin. Ajattelemalla jo nykyisiä tavoitteita laveammin saadaan rakennettua siltaa uusiin koko maailmaa kattaviin tavoitteisiin.
Teppo Eskelinen analysoi loppupuheenvuorossaan, että seminaarin keskusteluista nousi esiin tietty herkkyys pysyvyyden ja muutoksen välisestä ongelmasta. Vuosituhattavoitteissa on asioita, joista halutaan pitää kiinni, ja joita ei ole saavutettu. Moni mainitsi lisääntymisterveyden. Se on vuosituhattavoitteissa asia, jossa on edistytty vähiten. Suomessa vallitsee melko laaja konsensus siitä, että lisääntymisterveys on tärkeä teema, joka tulee pitää agendalla jatkossakin. Myös köyhyyden vähentämisagendan pysyvyydestä vallitsee yhteisymmärrys.
On myös teemoja, joiden mukaan ottamisen tarpeellisuudesta vallitsee yhteisymmärrys. Ympäristökysymykset ja ilmastonmuutos ovat asioita, joiden merkitys ja tärkeys kehitysagendan osana ymmärretään paremmin kuin nykyisiä vuosituhattavoitteita määriteltäessä noin 15 vuotta sitten.
Seminaarissa keskusteltiin myös nousevien maiden roolista. Entistä suurempi joukko köyhiä asuu näissä maissa. Kyseiset maat ovat onnistuneet vähentämään köyhyyttä. On kuitenkin kyseenalaista, kuinka kauan nykyisillä keinoilla siihen pystytään. Jossain vaiheessa tulee piste, jossa talouskasvun tie köyhyyden vähentämisessä on käyty loppuun ja täytyy siirtyä muihin keinoihin, sosiaalipoliittisiin keinoihin ja tulonjakokeinoihin, mikä on ehkä jo saavutettu. Tällaisten vahvojen maiden rooli köyhyydenvähentämisessä epäilemättä korostuu. Nousevien maiden uusi asema muuttaa perinteisiä neuvotteluasetelmia ja globaaleja instituutioita.
Post 2015 on pitkä prosessi, jota käydään monissa elimissä ja kansalaisyhteiskunnan eri tasoilla. Eskelinen nosti esiin kysymyksen keskusteluprosessin demokraattisuudesta. YK-prosessi pyrkii Post 2015 prosessissa osallistamiseen. Nähtäväksi jää, miten siinä onnistutaan. Todellinen köyhyyden vähentäminen edellyttää sitä, että köyhyydessä elävien ihmisten vaikutusmahdollisuudet omaan elämäänsä lisääntyy. Olisikin toivottavaa, että keskustelussa olevia teemoja lähestyttäisiin osallistaen.
Kehityspoliittinen toimikunta tulee jatkamaan keskustelua kehitysagendasta vuoteen 2015 asti, muiden muassa järjestämällä jatkoseminaareja ja laatimalla omia ehdotuksia.
