Poliittiset ja oikeudelliset interventiot Libyan konfliktissa

Tiivistelmä tilaisuudesta

Keskustelutilaisuuden avasi Ulkopoliittisen instituutin ohjelmajohtaja Mika Aaltola toivottamalla puhujat sekä yleisön tervetulleeksi.

Tutkija Touko Piiparinen Ulkopoliittisen instituutin Globaali turvallisuus -tutkimusohjelmasta piti kattavan alustuksen Libyan tämän hetkisestä kriisistä nimenomaan YK-kriisinhallinnan ja kansainvälisen suojeluvastuun periaatteen näkökulmasta. Libyan tapaus kuvastaa YK:n kollektiivisen turvallisuusarkkitehtuurin uudelleenaktivoitumista. Piiparinen huomautti, että 1990-luvulla YK-kriisinhallinnassa käytettiin ensimmäisen kerran vastaavanlaista oikeutusta kansainvälisille taisteluoperaatioille, silloin ”inhimillisen turvallisuuden” ja ”humanitaarisen intervention” doktriinin alla; YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa 688 ja 794 määriteltiin ensimmäistä kertaa valtioiden sisäiset ihmisoikeusrikokset uhkaksi kansainvälistä turvallisuutta vastaan, mikä oikeutti ja mahdollisti uudentyyppisten YK-rauhanturvaoperaatioiden toimeenpanon. Niistä ajoista YK:n kollektiivinen kriisinhallinta on kokenut monia kolauksia, ja useat alueellisten järjestöjen operaatiot ovatkin ohittaneet YK:n arvovallan lähes kokonaan. Libyan kriisiin liittyvän kansainvälisen operaation on vielä liian aikaista sanoa ilmentävän ”toista renessanssia” YK:n turvallisuusneuvoston toimintavallalle, Piiparinen painotti. 1990-luvulla humanitarismi koki normatiivisen murroksen, jonka perillisenä suojeluvastuun periaate on nyt avain asemassa – kyse ei nyt kuitenkaan ole jälleen uudesta normatiivisesta murroksesta, Piiparinen sanoi.

Suojeluvastuun periaatteen esiinnousu näkyy siinä, että turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin on 2000-luvulla kirjattu termit ”responsibility” ja ”to protect”, jotka toimivat suojeluvastuun koodina. Ennen Libya-päätöslauselmia 1970 ja 1973 (2011) suojeluvastuuseen on viitattu kolmessa turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa vuosina 2006 ja 2009. YK:n vuoden 2005 huippukokouksen virallisen määritelmän mukaan suojeluvastuun nojalla valtioilla on ensisijainen vastuu suojella omia kansalaisiaan neljältä kaikkein räikeimmältä ihmisoikeusrikokselta. Jos valtiot eivät tähän suojelutehtävään pysty tai ole siihen halukkaita, on kansainvälisellä yhteisöllä toissijainen vastuu ryhtyä toimenpiteisiin siviilien suojelemiseksi – tarvittaessa voimakeinoin. Nyt Libyaa koskevassa päätöslauselmassa (PL 1973) voimankäyttö sallitaan ensimmäistä kertaa suojeluvastuun yhteydessä. Lisääkö tämä sitten suojeluvastuun sitovuutta? Onko se luonteeltaan moraalinen periaate vai oikeudellisesti sitova normi? Tutkijat ovat erimielisiä asiasta. Piiparinen arveli alustuksessaan, että 2000-luvun turvallisuusneuvoston päätöslauselmat ja varsinkin Libya-päätöslauselmat vahvistavat suojeluvastuun periaatteen merkitystä ja sitovuutta, vaikka päätöslauselma 1973 viittaakin siihen vain epäsuorasti ja implisiittisesti. Piiparinen katsookin, että olisi parempi jos periaatteeseen viitattaisiin suoraan, eli kussakin suojeluvastuun termiä käyttävässä YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa tulisi myös viitata YK:n 2005 huippukokouksen päätösasiakirjan suojeluvastuu-paragrafeihin 138 ja 139. Tällöin kävisi selvästi esille, että suojeluvastuu edistää kokonaisvaltaista kriisinhallintaa eikä ainoastaan sotilaallista interventiota, Piiparinen tarkensi.

Suojeluvastuu määritellään usein luonteeltaan kapeaksi (kattaen vain neljä räikeintä ihmisoikeusrikosta) mutta syväksi (kattaen ei vain sotilaallisen intervention vaan myös kaikki muut käytettävissä olevat kriisinhallinnan keinot kuten oikeudelliset, diplomaattiset ja rauhanvälityskeinot) tietyn kansanosan elinmahdollisuuksien turvaamisessa. Suojeluvastuun nojalla suoritettaviin operaatioihin ei myöskään liity esimerkiksi selkeää päämäärää valtionrakennuksen (”end game”) suhteen, ja nyt kriisinhallinnan tendenssi onkin nimenomaan palata kunnianhimoisista valtionrakennusmissioista ”rajatumpiin” humanitaarisiin operaatioihin, joihin suojeluvastuun periaate antaa mahdollisuuden. Silti esimerkiksi kansainvälisen yhteisön interventio Somalian kriisiin 90-luvun alkupuolella lähti liikkeelle rajattuna humanitaarisena operaationa mutta paisui kansainvälisen yhteisön jouduttua syvemmälle konfliktiin mukaan.

Suojeluvastuun periaatteen keskeinen piirre on sen kokonaisvaltaisuus, ts. kansainvälisellä yhteisöllä on käytettävissä sotilaallisten keinojen lisäksi myös rauhanomaiset, poliittiset, diplomaattiset ja oikeudelliset välineet. Esimerkiksi Libyan tilanteessa oikeudellinen interventio tapahtui hyvin nopeasti. Piiparinen huomautti, että tästä huolimatta Libyan kohdalla ei ole käytetty rauhanomaisten keinojen valikoimaa tarpeeksi: rauhanvälityksessä on tässä kohtaa ollut aukkoja. Suojeluvastuun periaatteessa piilee myös se riski, että operaatiot voivat laajeta suuremmiksi ”kansanpelastusmissioiksi”, vaikka alkuperäinen doktriini olisikin rajattu luonteeltaan. Muita suojeluvastuun ongelmakohtia ovat erilaisten interventiomuotojen keskinäiset ristiriitaisuudet suojeluvastuun kokonaisvaltaisuuden vuoksi (esim. YK:n samanaikainen rooli lainvalvojana ja rauhanvälittäjänä Libyan konfliktin ratkaisussa), suhteettoman suuren voimankäytön mahdollisuus operaatioissa, humanitaarisen operaation mahdollinen eskaloituminen laajemmaksi sotilasoperaatioksi, suojeluvastuun humanitaarisen tarkoitusperän hyväksikäyttäminen opposition omiin poliittisiin tarkoitusperiin ja se, että länsimaiden sotilaalliset interventiot aina lisäävät globaalin terrorismin riskiä. Kuitenkin jos operaatioissa on mukana useampi kumppani kuten Libyan tapauksessa, pienentää se humanitaarisen operaation ylikuumenemisen vaaraa, Piiparinen totesi.

Lopuksi Piiparinen analysoi alustuksessaan lyhyesti niitä tekijöitä jotka vaikuttivat Libya – päätöslauselman (PL 1973) läpimenoon. Läpimeno oli tiukka: ehdotus olisi äänestetty nurin, jos yksikin neuvoston pysyvistä jäsenistä olisi käyttänyt veto-oikeuttaan tai kaksi turvallisuusneuvoston afrikkalaisista vaihtuvista jäsenistä olisi pidättäytynyt äänestyksestä. Arabiliiton tuki mm lentokieltovyöhykkeelle oli merkittävä sysäys, joka mahdollisti laajemman kansainvälisen yhteisön tuen, Piiparinen analysoi. Vielä on kuitenkin liian aikaista sanoa mitä vaikutusta Libyan tapauksella tulee olemaan suojeluvastuun tulevaisuudelle. Tullaanko Libya näkemään esimerkillisenä tapauksena suojeluvastuun soveltamisesta, vai sen hautausmaana?

Helsingin yliopiston kansainvälisen oikeuden professori Martti Koskenniemi piti tilaisuuden toisen alustuksen. Professori Koskenniemen arvion mukaan suojeluvastuu ei merkitse huomattavaa muutosta kansainvälisessä kriisinhallinnassa ja sitä oikeuttavassa oikeudellisessa perustassa. Koskenniemi huomautti myös, että termi ”suojeluvastuu” on juristille varsin epäselvä merkitykseltään; suojeluvastuu voi pahimmillaan muuntua metaforaksi voimankäytölle, joka hyödyttää lähinnä niitä, joilla on voimaa käytettävissään. Tässä piilee länsimaisen imperialismin vaara. Koskenniemi vertasi tämänhetkistä Libyan kriisiä Kosovon kriisin jälkeiseen aikaan jolloin yleinen juristien toteamus oli, että interventio oli tarkkaan ottaen laiton mutta oikein – hyvin hankala toteamus, Koskenniemi myönsi.

Humanitaarisen intervention kodifiointia harkittiinkin Kosovon kriisin jälkeisessä ilmapiirissä useasti, ja väliintulolle esitettiin monenlaisia kriteerejä. Pian ymmärrettiin kuitenkin, että tarkkojen kriteerien määrittely oli sekä mahdotonta että vaarallista koska siinä olisi samalla otettu kantaa esimerkiksi siihen, mikä määrä ihmisoikeusrikkomuksia olisi hyväksyttävää ennen kuin kansainvälisen yhteisön pitäisi toimia. Mitä täsmällisempiä kriteerejä sille annetaan, missä tilanteissa interventio on tarpeellinen, sitä vaikeampi niitä on hyväksyä, Koskenniemi totesi.

Libyan tilanteesta Koskenniemi mainitsi aivan aluksi, että oikeastaan on merkillepantavaa miten valtuutuksen antaminen interventiolle ei tunnu kansainvälisestä yhteisöstä enää niin ongelmalliselta. Tämä siitä huolimatta, että turvallisuusneuvoston valtuutus voimankäytölle ohittaa tavanomaisen määräysvallan. Myös asianosaisten raportointivelvollisuutta on tulkittu varsin kirjavasti.

Ulkopoliittisen instituutin tutkija Charly Salonius-Pasternak toi alustusten jälkeen esille muutaman huomion keskustelua avaamaan. Aivan ensiksi Salonius-Pasternak huomautti, että vaikka alustukset käsittelivät poliittisia ja oikeudellisia interventioita, on ns. ”oikeassa elämässä” kyse kuitenkin sotilaallisista interventioista. Hänestä oli mielenkiintoista myös huomata se, että keskustelun luonne on muuttunut hieman sitten Kosovo -operaation: nyt on opittu jo kyseenalaistamaan monia kentällä tehtyjä päätöksiä sekä esimerkiksi sellaisia asioita kuin miten tankin pommittaminen ilmasta liittyy siviilien suojelemiseen. Salonius-Pasternak pohti myös sitä missä vaiheessa NATO virallisesti voisi sanoa olevansa puolueellinen sodan osapuoli eikä vain Libyassa siviilien suojelutehtävissä.

Tilaisuuden keskusteluosiossa nostettiin esille mm Norsunluurannikon viimeaikojen tapahtumat, sekä suojeluvastuun rajojen määrittely. Professori Koskenniemi huomautti, että suojeluvastuun periaatteeseen voi ottaa myös laajemman historiallisen perspektiivin kuin vain 90-luvulle ulottuvan. YK:n alkuaikoina 60-luvulla esimerkiksi esitettiin visioita kansainvälisestä eksekutiivisesta elimestä joka puuttuisi kriiseihin tarvittaessa, ja vasta nyt ollaan lähestymässä sen kaltaista mahdollisuutta ja järjestelmää.

Professori Koskenniemi myönsi, että kansainvälisen yhteisön valjua reaktiota Norsunluurannikon kriisiin on vaikeaa selittää tavanomaisilla syillä kuten öljyesiintymien puutteella. Muutosta on kuitenkin tapahtunut siinä, että kun 20 vuotta on puhuttu ns. humanitaarisesta sodankäynnistä, on tämän tarpeellisuuteen nyt havahduttu; Norsunluurannikko ahdistaa kansainvälistä yhteisöä ja sen samalla ymmärretään olevan erilainen tilanne kuin Libyan kriisi – tästä erilaisuudesta ei vain osata puhua rakentavasti.

Keskustelun aikana yleisöstä esitettiin, että YK:n ja AU:n rauhanvälitysponnistelut Kenian vaalien jälkeisten väkivaltaisuuksien rauhoittamisessa vuonna 2008 toimivat hyvänä ennakkotapauksena suojeluvastuun toimeenpanosta. Esimerkki antaa myös ennakkotapauksen siitä, kuinka rauhanvälityspotentiaalia voitaisiin käyttää Libyan tilanteessa.