Euroopan komissio ehdottaa turvapaikkamenettely- ja määritelmädirektiivien uudistamista. Tavoitteena on varmistaa entistä yhdenmukaisemmat normit jäsenvaltioiden turvapaikkapolitiikassa. Yhtäältä direktiiviehdotusten tarkoituksena on parantaa pakolaispoliittisen päätöksenteon kustannustehokkuutta ja nopeutta, toisaalta nostaa kansainvälisen suojelun tasoa unionissa. Voivatko direktiivit edesauttaa näitä kunnianhimoisia tavoitteita, vai tuleeko pakolaispolitiikka jatkossakin olemaan mielivaltaista?
Alustaja: Ida Staffans, oikeustieteen lisensiaatti, varatuomari
Ida Staffans toimii lakimiehenä Pakolaisneuvonta ry:ssä ja on EU:n pakolaispolitiikan asiantuntija. Tilaisuudessa hän alustaa direktiiviehdotuksiin liittyvistä haasteista ja niiden vaikutuksista Suomen ja EU:n tasolla.
Puheenjohtaja: Juha Jokela, ohjelmajohtaja, Ulkopoliittinen instituutti
Lisätietoja:
Johanna Nykänen, tel. +358 206 111 726, johanna.nykanen@upi-fiia.fi
Aaretti Siitonen, tel. +358 206 111 724, aaretti.siitonen@upi-fiia.fi
UPI Breakfast Briefing -aamupalatilaisuuksissa käsitellään Euroopan unionin ajankohtaisia, Suomea ja suomalaisia koskevia aiheita.
Tiivistelmä tapahtumasta
Juha Jokela avasi seminaarin toivottamalla alustajan ja yleisön tervetulleiksi tilaisuuteen.
Ida Staffans aloitti alustuksensa toteamalla, että valtiolla on kansainvälisen oikeuden mukaisesti velvollisuus suojella kansalaisiaan. Teoriassa kansainvälinen suojelu on paljon muutakin kuin oleskelulupien myöntämistä; kuvaavin termi sille voisi olla ”laastari”, joka suojelee yksilön oikeuksia maailman kentällä. Oleskelulupia myönnetään useista eri syistä; lupa voidaan myöntää esimerkiksi inhimillisistä syistä, kuten Suomessa paljon esillä olleessa isoäitien karkotusjutussa. Turvapaikkaprosessi on hallintomenettely, jolla selvitetään hakijan tarve suojeluun. Suomessa tämän hoitaa Maahanmuuttovirasto. Itse turvapaikkaprosessiin vaikuttaa valtion oikeudellinen perinne, kansainvälinen oikeus sekä EU:n säädökset. EU:n jäsenmaiden turvapaikkaprosesseissa on paikoitellen suuriakin eroavaisuuksia.
Turvapaikkamenettely- ja määritelmädirektiivit, joita komissio pyrkii lokakuussa 2009 tekemillään ehdotuksilla uudistamaan, tulivat voimaan 2004–2005. Vuonna 2009 Suomessa tehtiin 4500 oleskelulupapäätöstä, joista 60 % oli kielteisiä ja 30 % myönteisiä. Myönteisistä päätöksistä 8 % oli turvapaikkoja ja loput muita oleskelulupia. Vastaavasti Isossa-Britanniassa kielteisiä päätöksiä oli 73 % ja myönteisiä 27 %, josta turvapaikkoja oli kolme kertaa enemmän kuin Suomessa. Vuonna 2007 Espanjassa tehtiin 6500 päätöstä, joista 91 % oli kielteisiä ja 9 % myönteisiä. Myönteisistä päätöksistä puolet oli turvapaikkoja. Kreikassa turvapaikkoja ei myönnetä tällä hetkellä ollenkaan. Tilastoista näkee, että erot EU:n sisällä ovat suuria.
Staffans painotti, että kuten muussakin EU-politiikassa, myös turvapaikkapolitiikan perustana on ensisijaisesti sisäisen markkinan toimivuus. EU:n turvapaikkapolitiikka lähti liikkeelle 1980-luvulla Schengen-yhteistyöstä. Dublinin sopimus jakoi turvapaikkataakkaa jäsenmaiden kesken, Maastrichtin sopimus sisällytti maahanmuutto- ja turvapaikka-asiat kolmanteen pilariin ja Amsterdamin sopimus siirsi, erityisesti Saksan painostuksesta, turvapaikka-asiat ensimmäiseen pilariin. Turvapaikkadirektiiveistä tuli kuitenkin kompromisseja, koska päätöksenteko perustui konsensukseen. Myöskään Euroopan tuomioistuimella ei ole ollut toimivaltaa turvapaikka-asioiden suhteen ennen Lissabonin sopimuksen voimaantuloa. Tampereen huippukokouksessa vuonna 1999 tehtiin historiallinen päätös pyrkimyksestä yhtäläiseen turvapaikkaprosessiin EU:n sisällä. Millään muulla oikeuden alalla ei ole luotu vastaavaa; jäsenmaiden prosessioikeudellisiin menettelyihin puututaan harvoin. Päätöstä kuitenkin puolsivat taloudellinen hyötyajattelu, EU:n sisäinen ja ulkoinen mielikuva sekä ihmisoikeusstandardit. Vuosien 2000–2005 aikana säädettiin kymmenen direktiiviä. Vuonna 2005 aloitettiin toinen vaihe, jonka aikana oli tarkoitus evaluoida yhteisen prosessin toimivuutta ja vahvistaa käytännön yhteistyötä.
Komission lokakuisen ehdotuksen jälkeen Iso-Britannia on jo ilmoittautunut mahdollisesti jäävänsä ulos suunnitteilla olevista direktiiveistä. Jäsenmaiden ja komission välillä on selkeä näkemysero turvapaikkadirektiivien suhteen. Komission direktiiviehdotus on kunnianhimoinen ja kunnioitettava, mutta utopistinen siinä mielessä, että jäsenmaat eivät ole erityisen halukkaita nostamaan kansainvälisen suojelun tasoa. Joka tapauksessa direktiivit tulevat voimaan vasta vuosien päästä, sillä neuvotteluille, implementoinnille ja sopeutumiselle on varattu yhteensä seitsemän vuotta aikaa. Staffans totesi, että komission olisi pitänyt painottaa enemmän turvapaikkadirektiiveistä koituvaa taloudellista hyötyä. Ihmisoikeudet ja taloudellinen hyöty eivät välttämättä ole ristiriidassa; myös halpa voi olla hyvää. Lopuksi Staffans mainitsi kolme ongelmakohtaa liittyen turvapaikkadirektiivien käsittelyprosessiin. Ensiksi, jäsenmaiden näkökulmasta on ongelmallista, että kansainvälinen oikeus ja EU-oikeus eivät ole yhtenäisiä – jäsenvaltiot eivät voi noudattaa molempia. Toiseksi, jäsenmaat ymmärtävät säädökset paljolti omien oikeuskulttuuriensa mukaan, mikä tekee yhdenmukaisesta implementoinnista hankalaa. Kolmanneksi, komissio on sanellut jäsenmaille ehdot ylhäältä alas, vaikka hedelmällisempää olisi, että myös jäsenmaat ottaisivat osaa prosessiin. Esimerkiksi Suomessa on käytössä ainutlaatuisia turvapaikkamenettelyjä, jotka voisivat olla käyttökelpoisia myös muissa jäsenmaissa.
Kysymysosioissa nostettiin esiin Dublinin menettelyn hyödyllisyys, suunnitteilla olevan turvapaikkaviraston tehtävä, Suomen menettelytapojen ja maahanmuuttokeskustelun vertailu Euroopan tasolla sekä yleiset käytännöt perheenyhdistämisessä. Yleisöstä mainittiin myös, että Suomen oleskelulupatilaston kielteiset päätökset sisältävät myös Dublin-tapaukset, mihin Staffans totesi, että Dublin-tapaukset ovat mukana myös muiden EU-maiden oleskelulupatilastoissa.
Vastauksessaan yleisökysymyksiin Staffans aluksi totesi, että Dublinin menettely ei ole toimiva, koska esimerkiksi Maltalle, Kreikkaan ja Italiaan ei ole kaikissa tapauksissa mahdollista palauttaa turvapaikanhakijaa. Turvapaikanhakijoilla ei myöskään usein ole tarvittavia papereita, koska he pääsevät Eurooppaan ainoastaan salakuljettamalla. Maltalle tulevaa turvapaikkavirastoa voisi provosoivasti kutsua ”kaatopaikaksi”, koska sen rajallisten resurssien varaan ollaan kaatamassa kaikki turvapaikkapolitiikkaan liittyvät asiat. Suuret odotukset saattavat jäädä pienten resurssien alle. Suomen turvapaikkamenettely on, Staffans painotti, toimiva ja laadukas, ja esimerkiksi Etelä-Euroopan menettelyjä parempi. On hyvä, että Suomessa on virinnyt keskustelua maahanmuutosta, mutta keskustelussa tulisi ottaa huomioon, ettei Suomi voi yksin muuttaa turvapaikkalakejaan. Olisi mielekkäämpää puhua siitä, kuinka Suomi voisi vaikuttaa EU:n käytäntöihin turvapaikkapolitiikassa. Lopuksi Staffans mainitsi, että Suomen perheenyhdistämistapauksissa otetaan usein huomioon kyky elättää perhe. Tämä säädös ei kuitenkaan koske kaikkia tapauksia, esimerkiksi pakolaisia.
Jokela kiitti puhujaa selkeästä alustuksestaan ja kuulijoita osallistumisesta tilaisuuteen. Lopuksi hän toivotti yleisön tervetulleeksi UPI:n seuraavaan, kuukauden päästä järjestettävään Breakfast Briefing -tilaisuuteen unionin ulkosuhteista.
