EU:n seuraavan rahoituskehyksen valmistelut tiivistyvät tänä vuonna. Rahoituskehys määrää rajat EU:n tulevien vuosien rahankäytölle. Riittävätkö rahat kaikkien politiikkojen toteuttamiseen? Mitä asioita ennakkovaikuttamisessa tulisi ottaa huomioon? Kuinka paljon tosiasiallista neuvotteluvaraa kehyksissä ylipäänsä on, etenkään pienen maan kannalta? Kannattaako rahojen kierrättäminen Brysselin kautta?
Alustaja:
Martti Anttinen, lainsäädäntöneuvos, EU-yksikkö, valtiovarainministeriö
Puheenjohtaja:
Teija Tiilikainen, johtaja, Ulkopoliittinen instituutti
UPI Breakfast reakfast Briefing riefing -aamupalatilaisuuksissa käsitellään Euroopan unionin ajankohtaisia, Suomea ja suomalaisia koskevia aiheita.
Tilaisuuden tiivistelmä
Teija Tiilikainen avasi tilaisuuden toivottamalla alustajan ja yleisön tervetulleiksi.
Martti Anttinen aloitti alustuksensa selventämällä, että tällä hetkellä on meneillään kaksi erillistä prosessia: (1) uuden rahoituskehyksen valmistelu ja (2) rahoituskehysuudistus. Valmisteilla oleva sitova rahoituskehys vahvistetaan vähintään viideksi vuodeksi. Lissabonin sopimuksen myötä neuvoston tulee hyväksyä rahoituskehysehdotus asetuksena, mikä edellyttää yksimielisyyttä ja Euroopan parlamentin hyväksynnän. On muistettava, että EU:n tulojen tulee kattaa menot, mikä tarkoittaa menojen kehittymistä hallitusti käytettävissä olevien omien varojen rajoissa. Jos uudesta rahoituskehyksestä ei päästä sopimukseen, jatketaan päättyneen kehyksen voimassaoloa. Rahoituskehysuudistuksen eteneminen, joka alkoi Eurooppa-neuvoston pyytäessä joulukuussa 2005 komissiolta kertomusta kokonaisvaltaisen rahoituskehysten uudelleentarkastelusta kaudella 2008–2009, on viivästynyt useita kertoja johtuen lähinnä Lissabonin sopimuksen ratifiointiprosessista. Komission tiedonanto asiasta on nyt odotettavissa heinäkuussa tai syyskuussa 2010.
Rahoituskehysuudistuksen käsittely alkaa Belgian puheenjohtajakaudella ja yhdistyy osaksi seuraavan rahoituskehyskauden valmisteluja (kehysvalmistelujen aikataulu liitteenä). Tämänhetkisessä rahoituskehyksessä (2007–2013) suurimmat sitoumusmäärärahat on kohdennettu kestävään kasvuun ja luonnonvarojen suojeluun ja hallintaan (liitteenä tarkemmat tiedot). Tällä hetkellä Suomi saa selkeästi maksuosuuttaan enemmän rahaa vain kilpailukyvyn vahvistamiseen ja maaseudun kehittämiseen. Tulevien haasteiden osalta Anttinen listasi kyvyn sopeutua rakennemuutokseen kilpailun resursseista ja markkinoista koventuessa ja talouden voimatasapainon muuttuessa, talouden vakauttamisen, tieteen ja teknologian kehityksen kiihtymisen, siirtymisen osaamis- ja palvelutalouteen, yhteiskunnan rakenteen ja tasapainon muuttumisen, EU:n sisäisen yhteisvastuun, ilmastomuutoksen, maatalousyhteiskunnan tulevaisuuden, energiahuollon, muuttoliikkeiden vaikutukset sekä EU:n kansainvälisen aseman.
Suomen asema nettomaksajana on kasvanut uusien, vähemmän kehittyneiden jäsenmaiden mukaantulon myötä. Tämä on hallituksen tekemän EU-selonteon mukaan luonnollista, sillä jäsenvaltioiden maksuasema heijastaa niiden varallisuutta. Nettomaksun tulee kuitenkin olla oikeassa suhteessa Suomen maksukykyyn ja asemaan etenkin vauraampien jäsenmaiden keskuudessa. Selonteko painottaa, että nettomaksajan asema ei saa vaikuttaa niin, että Suomi suhtautuisi kielteisesti unionin toiminnan kehittämiseen ja kasvattamiseen vain sen takia. Hyödyt Suomelle ja kansantaloudelle ovat laajempia kuin maksuihin liittyvät näkökohdat, ja EU:n toimintaa tulee arvioida jatkossakin suhteessa sen tuomaan laaja-alaiseen lisäarvoon. Selonteko kannattaa kuitenkin kattoa nettomaksuille ja EU-budjetin painopisteiden tarkistusta. Maksukaton käytännön toteuttaminen on tosin monimutkaista, eikä siihen tulisi sitoutua liian yksioikoisesti, Anttinen totesi.
Selonteossa todetaan, että Euroopan parlamentin vaalikauteen ja komission toimikauteen sidottu viiden vuoden rahoituskehys korostaisi yhteyttä unionin politiikan ja varainkäytön välillä. Siinä myös painotetaan rahoituskehysten menettelyjen joustavuutta, jotta EU:lla olisi edellytykset vastata myös nopeasti muuttuviin tilanteisiin. Selonteko kannattaa yksittäisiä jäsenmaita koskevien poikkeushelpotusten korvaamista järjestelmällä, jossa maksutaso heijastavaa varallisuustasoa. Seuraava rahoituskehyskausi muodostunee siirtymäkaudeksi, jolloin asteittainen muutos on mahdollista aloittaa.
Seuraavan kehyskauden näkymien osalta Anttinen totesi, että perinteisien politiikka-alueiden eli rakennepolitiikan ja maatalouspolitiikan suhteellinen osuus EU:n budjetista tulee laskemaan tai parhaassa tapauksessa pysymään nykyisellään, 78 prosentissa. Talouskriisistä nouseminen ja EU2020-strategian tavoitteisiin pääseminen vaativat merkittävää lisärahoitusta eurooppalaiseen kilpailukykyyn panostamiseksi. Innovaatiorahoituksen valintakriteerinä tulisi olla erinomaisuus. Anttinen myös totesi, että Suomi voinee käyttää tutkimuksen EU-rahoitusta selvästi nykyistä enemmän, joidenkin arvioiden mukaan jopa kaksinkertaistaa sen. Ilmasto- ja energiarahoituksen osuus nykyisessä kehyksessä on pieni, joten EU:n sisäisen ilmasto- ja ympäristörahoituksen osuus nykyisillä politiikka-alueilla tulee todennäköisesti kasvamaan. On odotettavaa, että myös tulevaisuudessa jäsenvaltiot kanavoivat pääosan kehitysmaiden ilmastorahoituksesta suorilla maksuilla joko olemassa olevien rahoituskanavien tai esimerkiksi uuden Kööpenhaminan ilmastorahaston kautta.
Energiarahoituksen osalta EU-budjetin rooli tullee pysymään pienehkönä. Lisärahoitukseen on kuitenkin tarvetta ilmastotavoitteiden johdosta, erityisesti Euroopan laajuisiin energiaverkkoihin energiaturvallisuuden näkökulmasta.
Oikeus- ja sisäasioiden osuus on pieni (0,8 % kehyskaudella 2007–2013), mutta niiden painoarvo on vahvistunut integraatiokehityksen myötä. Lissabonin sopimus vahvistaa tätä kehitystä entisestään. Rahoituksessa poliittisia paineita on erityisesti maahanmuuttopolitiikkaan ja rajavalvontaan liittyvissä toimissa.
Ulkosuhderahoituksen osuus rahoituksessa on tällä hetkellä 5,7 prosenttia. Tässä luvussa ei ole mukana Euroopan kehitysrahasto, jonka sisällyttämisestä budjettiin on keskusteltu. Euroopan ulkosuhdehallinnon perustamisen myötä ulkosuhdevarat ovat entistä tärkeämmät unionin vahvistaessaan rooliaan maailmanlaajuisena toimijana. Tavoitteena on, että koko ulkosuhdeotsakkeessa olisi yli 90 prosenttia julkiseksi kehitysavuksi määriteltävää rahoitusta.
Lopuksi Anttinen painotti huomion kiinnittämistä varojenkäytön tuomaa EU-tason lisäarvoa. Ensinnäkin ylittävätkö hyödyt EU-tasolla niistä aiheutuneet kustannukset paitsi täytäntöönpanossa myös muilla alueilla. Vaihtoehtoiskustannukset, mukaan lukien kulut yhteiskunnalle resurssien siirtämisestä, tulee myös huomioida. Unionitasolla tuloksien tulee olla paremmat kuin kansallisella, alueellisella tai paikallisella tasolla (toissijaisuus). Unionin toimen sisältö ja muoto eivät saa ylittää sitä, mikä on tavoitteiden kannalta välttämätöntä (suhteellisuus). Toissijaisuutta ja suhteellisuutta arvioidaan mittakaavaeduilla, kriittistä massaa koskevilla vaatimuksilla, koordinointikustannuksilla ja poliittisilla olosuhteilla. Poliittista lisäarvoa ovat solidaarisuus, näkyvyyden lisääntyminen sekä unionin avainpolitiikkojen edistäminen. Yhteenvetona Anttinen summasi, että (1) EU:n kilpailukykyä edistävän tutkimus- ja innovaatiopolitiikan rahoituksen lisääminen on tärkeää, ja EU2020-strategia tulee ottaa huomioon; (2) Suomi tulee olemaan entistä selkeämmässä nettomaksajan asemassa; (3) EU:n toimintaa ei arvioida vain menojen ja tulojen perusteella, vaan suhteessa EU-jäsenyyden tuomaan laaja-alaiseen lisäarvoon; (4) Talous- ja velkakriisin tuomilla paineilla tulee olemaan vaikutusta rahoituskehyksen kokoon; (5) EU-budjetin suhteellisen koon ei tulisi kasvaa, ja rahoituskehyksen tason tulisi olla maltillinen mutta riittävä turvaamaan vakaat resurssit EU:n tavoitteiden ja tehtävien toteuttamiseen; (6) Keskeistä on priorisointi budjetin sisällä ja keskittyminen lisäarvoa tuottavaan toimintaan; ja (7) uudistetun rahoitusjärjestelmän tulee olla yksinkertaisempi, selkeämpi ja läpinäkyvämpi.
Keskusteluosiossa esitettiin kysymyksiä Britannialle myönnetyistä maksuhelpotuksista ja muiden jäsenmaiden vastaavista järjestelyistä, maatalousbudjetin siirtämisestä kansalliselle tasolle, Euroopan parlamentin vahvistuneesta vallasta rahoituskehyksistä päätettäessä, EU-tukien epäämisestä eräänlaisena sanktiomenetelmänä, suurimpien jäsenmaiden keskinäisistä kokouskäytännöistä sekä EU:n laajentumisesta aiheutuvista mahdollisista lisääntyneistä väärinkäytöksistä rahankäytössä. Lisäksi esitettiin, että valtiovarainministeriö havainnollistaisi julkisesti EU:n lisäarvon negatiivisen kansalaismielipiteen vähentämiseksi.
Vastauksessaan Anttinen totesi, että Britannian poikkeushelpotuksen (tällä hetkellä kolme miljardia euroa) suhteen merkittäviä uudistuksia ei ole odotettavissa. Maatalouspolitiikan rahoituksen uudelleenkansallistamista ei vaadita tällä hetkellä edes politiikan äärilaidoilla, joten maatalouspolitiikan rahoitustaso tulee kaikella todennäköisyydellä jatkumaan suurin piirtein ennallaan. EU:n tärkein saavutus on sisämarkkinat, mikä on laajalti tunnustettu. Myös EU:n kansainvälinen asema on merkittävä. On vaikeaa määritellä oikeaa hintaa EU:lle, ja hyödyllisempää onkin tarkastella sitä, mihin raha kohdennetaan. EU2020-strategian ei pitäisi jäädä pelkiksi kauniiksi sanoiksi vaan materialisoitua todellisina tuloksina. Rahaa tulisikin kohdentaa perinteisistä politiikoista kilpailukyvyn vahvistamiseen. Liittyen Euroopan parlamentin Lissabonin sopimuksen myötä muuttuneeseen rooliin, Anttinen totesi että se on huomattavasti vahvistunut, mikä haasteellisen taloustilanteen ja uusien jäsenmaiden mukaantulon ohella vaikeuttaa yksimielisyyden saavuttamista rahoituskehysneuvotteluissa. Erityisesti maatalouspolitiikassa parlamentti on neuvoston rinnalla merkittävänä päätöksentekijänä alusta asti. Mitä tulee EU-tukien käyttämiseen sanktiomenetelmänä, Anttinen totesi pääministeri Vanhasen korostaneen, että koheesiopoliittiset tuet pitäisi pystyä peruuttamaan jäsenmaan lipsuessa yhteisistä säännöistä. Tälle on kannatusta neuvoston ja komission piirissä, mutta keinona se on rajallinen. Myös muita sanktiomenetelmiä on olemassa, Anttinen muistutti. Suomi ei kannata isojen maiden keskinäisiä epävirallisia kokouksia ja vaatii kaikkien jäsenmaiden mukanaoloa myös epävirallisissa valmistelukokouksissa. EU-rahojen väärinkäyttö jäsenmaissa on merkittävä huoli mutta onneksi vähentymässä. Koko järjestelmä tehostunee Lissabonin sopimuksen myötä, Anttinen päätti vastauksensa.
Tiilikainen kiitti alustajaa ja yleisöä osallistumisesta ja totesi aamupalatilaisuuksien jäävän nyt kesätauolle.
