Valko-Venäjän tulevat presidentinvaalit muistuttavat Eurooppaa vaivaavasta syvästä kriisistä. Länsimaisten päättäjien on aika hylätä toiveet kriisin ratkeamisesta itsestään ja tarjottava Valko-Venäjälle uskottava ja houkutteleva eurooppalainen vaihtoehto.
Tammikuun 26. päivä Aljaksandr Lukašenka valitaan seitsemättä kertaa virallisesti Valko-Venäjän presidentiksi. Vaikka väitettäisiin, että hän on jälleen saanut ennätysmäärän ääniä – esimerkiksi 90 % – tämä ei merkitse sitä, että Valko-Venäjän poliittinen kriisi olisi selätetty. Pikemminkin päinvastoin se paljastaisi, että hallinto on heikko ja täysin tietoinen asemastaan. Jo pelkkä päätös aikaistaa vaaleja puolella vuodella puhuu tämän puolesta.
Näytösvaalit eivät kuitenkaan ratkaise Lukašenkan suurinta poliittista ongelmaa: sisäisen legitimiteetin puutetta. Lukašenkan toistuvat lupaukset luopua vallasta ”jossain vaiheessa” ja vuoden 2022 kansanäänestyksellä ajetut perustuslain uudistukset eivät ole onnistuneet palauttamaan kansalaisten luottamusta presidenttiin vuoden 2020 massaprotesteja edeltäneelle tasolle. Vaikka Venäjän hyökkäys Ukrainaan antoi hallinnon propagandakoneistolle valttikortin väittää, että Valko-Venäjä olisi välttynyt sodan leviämiseltä maaperälleen vain Lukašenkan ansiosta, toi tämä vain hetkellisen hengähdystauon. Todellisuudessa hallinto pysyy pystyssä sortotoimien avulla.
Kansainvälisellä kentällä Lukašenka on ajanut itsensä nurkkaan. Putinin hyökkäystä myötäilevä rooli saattoi keväällä 2022 vaikuttaa lupaavalta, tarjoten Valko-Venäjälle joko mahdollisuuden osallistua Venäjän sotilaalliseen voittoon tai toimia sovittelijana. Nyt tämä rooli on kuitenkin muodostunut rasitteeksi. On totta, että Venäjä suostuu edelleen tukemaan Valko-Venäjän hallinnon valta-asemaa maan sisällä, mutta sillä ei enää ole juurikaan kiinnostusta vahvistaa Lukašenkan kansainvälistä asemaa. Vuoden 2024 loppuun mennessä Lukašenka ei enää voinut teeskennellä olevansa Venäjän tärkein liittolainen. Pohjois-Korea ja Iran, Kiinasta puhumattakaan, ovat Kremlin näkökulmasta paljon hyödyllisempiä. Tästä kertoo sekin, ettei Valko-Venäjää kutsuttu mukaan Venäjän ja lännen elokuussa 2024 järjestämään vankienvaihtoon. Lisäksi Venäjä on kiistänyt Lukašenkan väitteet siitä, että Valko-Venäjällä olisi hallussaan ”toinen avain” Venäjän ydinaseisiin, joiden huhutaan sijaitsevan Valko-Venäjällä. Länsimaiset lähteet eivät tosin ole vahvistaneet väitettä.
Samaan aikaan suhteet länteen jatkavat heikkenemistään. Jo kuukausien ajan Lukašenka on esittänyt epämääräisiä ehdotuksia vuoropuhelun aloittamisesta lännen kanssa. Tästä huolimatta hänen ”hyvän tahdon eleensä” – kuten joidenkin poliittisten vankien vapauttaminen – saati hänen ydinaseiden ja Venäjän uusien keskimatkan ballististen ohjusten sijoitteluun liittyvät uhkauksensa eivät liioin ole tehonneet. Toisin kuin ennen vuotta 2022, länsi ei enää pidä Lukašenkan Valko-Venäjää itsenäisenä toimijana, vaan pelkkänä Venäjän jatkeena.
Valitettavasti Valko-Venäjän oppositio ulkomailla ei ole pystynyt hyödyntämään mahdollisuutta vahvistaa asemaansa, vaan myös se on jäänyt häviäjien puolelle. Oppositio on edelleen jakautunut – ilmeisesti osittain lännen rahoitukseen liittyvien riitojen vuoksi – eikä se ole onnistunut säilyttämään vaikutusvaltaansa Valko-Venäjällä tai sen ulkopuolella. Opposition vuonna 2020 yllättäen saama poliittinen uskottavuus on heitetty hukkaan. Touko–kesäkuussa 2024 vain alle 7000 ihmistä äänesti sähköisesti koordinaationeuvoston, maanpaossa toimivan parlamentin, vaaleissa, joiden tarkoitus oli vahvistaa opposition legitimiteettiä. Opposition menestystarina ja poliittinen pääoma lännessä on nyt kyseenalaistettu, eikä se ole pystynyt vaikuttamaan Valko-Venäjän maastamuuttajayhteisöä kohtaan tiukenneeseen linjaan edes Liettuan kaltaisissa maissa, joissa aiemmin suhtauduttiin tulijoihin vieraanvaraisesti.
Lännenkään toimet eivät ole olleet merkittäviä. Sen pakotteisiin perustuva politiikka Lukašenkaa kohtaan on oikea, mutta pelkät pakotteet eivät voi korvata laajemman strategian puutetta koko maata kohtaan. Vaikka toive muutoksen aikaansaamisesta ulkomailla toimivan opposition tukemisen kautta ei ole toteutunut, vaihtoehtoisia lähestymistapoja ei ole koskaan käsitelty julkisesti. Tässä tilanteessa valkovenäläiset kokevat tulleensa hylätyiksi. Jumiutuneena kahden pahan – sortavan hallinnon ja sodan – väliin ja nähdessään, ettei länsi tarjoa vaihtoehtoa, ihmiset valitsevat kahdesta vaihtoehdosta tutumman, pienemmän pahan.
Ristiriitaista on, ettei Venäjäkään ole tilanteeseen täysin tyytyväinen. Se on saavuttanut ennennäkemättömän paljon valtaa Valko-Venäjällä, mutta valtavalla hinnalla. Lukašenkan hallinto on Kremlille taakka. Samalla, kun Valko-Venäjä ei voi tarjota Venäjälle mitään merkittävää materiaalista apua sen alueellisten tavoitteiden saavuttamisessa, vie Lukašenkan tukeminen Venäjältä merkittävästi resursseja, jotka sodan aikana voitaisiin käyttää muuallakin. On todennäköistä, että Venäjän päätös pysyä Lukašenkan tukena perustuu siihen, että Venäjä arvioi hänen korvaamisensa olevan liian riskialtista. Tämä laskelma voi kuitenkin muuttua tulevaisuudessa, minkä Lukašenka varmasti tiedostaa.
Nykyinen tilanne, jossa kukaan ei voita, on poikkeuksellinen ja pitkällä aikavälillä todennäköisesti kestämätön. Kaikki riippuu Ukrainan sodan lopputuloksesta. Niin kauan kuin Ukraina pystyy pitämään puolensa, vallitseva tilanne saattaa jatkua, vaikka tämä vaihtoehto onkin huono Valko-Venäjän kansalle ja sen suvereniteetille. Mutta jos Ukraina kokee tappion joko taistelukentällä tai neuvotteluissa, Valko-Venäjä voi joutua kohtaamaan sen mahdollisuuden, että se liitettäisiin Venäjään – mikä pahentaisi nykyistä kriisiä. Ukrainan turvallisuuden takaaminen sen uusilla de facto -rajoilla vaatii lähes tuhannen kilometrin pituisen rajan turvaamista Valko-Venäjän ja Ukrainan välillä, mikä on jäänyt nykyisissä Euroopan rauhansuunnitelmissa huomiotta.
Näissä olosuhteissa poliittiset neuvot voidaan muotoilla hyvin yksinkertaisesti: Jos länsi haluaa Lukašenkan jälkeen edelleen olla tekemisissä itsenäisen Valko-Venäjän eikä Venäjän provinssin kanssa, sen pitäisi viipymättä tarjota Valko-Venäjän kansalle visio eurooppalaisesta tulevaisuudesta ja lähteä toteuttamaan sitä vastaavaa poliittista linjaa.
