Ulkopoliittisen instituutin vanhempi tutkija Toni Alaranta kirjoitti Turun Sanomiin kolumnin, joka julkaistiin 20.1. (teksti alla).
Poliittinen islam
muistutus Euroopan historiasta
1. Poliittisen
islamin ja moniarvoisen liberaalidemokratian yhdistäminen ei ole mahdollista.
2. Poliittinen
islamin on verrattavissa II maailmansotaa edeltävällä kaudella Euroopassa
vaikuttaneeseen poliittiseen katolilaisuuteen.
3. Tarjoamatta
mitään todellista vaihtoehtoa sekulaarille liberaalidemokratialle, poliittisen
islamin kannattajat ovat turhaan uudelleen avanneet keskustelun uskonnon ja
politiikan suhteesta Euroopassa.
Aikana jolloin Eurooppaan ja myös
Suomeen muuttaa yhä enemmän ihmisiä Lähi-idän muslimienemmistöisistä maista, keskustelu
islamin ja eurooppalaisuuden suhteesta kiihtyy. Yhä useammin tiedostetaan että
mitään yhtä, ajasta ja paikasta riippumatonta, islamia ei ole olemassa.
Eräs nyky-islamin ilmentymistä on
poliittinen islam ja tällä on yksi keskeinen nimittäjä. Liikkeen edustajien
mukaan islam ei ole vain henkilökohtainen vakaumus vaan kokonaisvaltainen ohje
yhteiskuntaelämän järjestämiselle. Näkemyksen mukaan islam ei siis määrittele
vain yksilön arvo- ja normijärjestelmää vaan toimii perustavanlaatuisena
ohjenuorana myös oikeudenkäytössä, koulutuksessa, sosiaalisten suhteiden
määrittelyssä ja poliittisten päämäärien muotoilussa.
Nämä näkemykset eivät sovi yhteen
liberaalidemokratian kanssa. Eurooppalainen liberaalidemokratia perustuu
oleellisesti sekularismiin, eli ajatukseen uskonnosta omana, lainkäyttöön ja
poliittiseen elämään kuulumattomana, instituutiona. Sen sijaan unohtuu kuinka lyhyt historia
tällä nyt itsestään selvänä pitämällämme uskonnon ja politiikan erottamisella
on myös Euroopassa.
Kriittinen ajanjakso ulottuu
1840-luvulta toisen maailmansodan jälkeiseen aikaan. Tuon aikakauden Eurooppaa
leimasi ”kulttuurisota” jossa poliittinen katolilaisuus ja liberalismi ottivat
kiivaasti yhteen. Vuoden 1848 vallankumousten jälkeen katolinen kirkko
järjestäytyi ympäri Eurooppaa vastustamaan liberalismia ja maallistumista,
haluten ennen kaikkea turvata monopolinsa yhteiskunnan arvoperustan takaajana.
Suorimmin tämä näkyi ultramontanismiksi kutsutussa liikehdinnässä, keskeisenä
vaatimuksena roomalaiskatolisen kristinuskon asettaminen kaiken politiikanteon
perustaksi. Liberaalit voimat kuvattiin Saatanan kätyreiksi, joita vastaan
”Kristuksen joukkojen” tuli päättäväisesti asettua.
Poliittisen katolilaisuuden
hyökkäys moniarvoisuutta, sekularismia ja liberaalidemokratiaa vastaan laantui
vasta toisen maailmansodan melskeessä, kun katolinen kirkko joutui itse Italian
ja Saksan fasististen hallintojen alistamaksi. Tuon kokemuksen jäljiltä nousi
esiin uusi sukupolvi kristillisdemokraatteja. He jättivät taakseen
autoritaarisen poliittisen katolilaisuuden ja omaksuivat liberaalidemokratiaan
oleellisesti kuuluvan katsantojen ja vakaumusten moninaisuuden. Poliittisen
liberalismin omaksuneet kristillisdemokraattiset puolueet muodostuivat Euroopan
integraation keskeiseksi voimaksi. Näin sekularismista ja humanismista tuli
erottamaton osa Euroopan unionin arvoperustaa.
Lähi-idän muslimienemmistöiset
maat eivät ole läpikäyneet vastaavaa sekularisaatiota, eikä ajatus uskonnon ja
politiikan erottamisesta ole saanut yleistä hyväksyntää. Toisaalta monet alueen
maat ovat nimellisesti sekulaareja, vaikka valtiovalta monesti islamia
hyödyntääkin. Kyseiset maat ovat myös usein huomattavan autoritaarisia,
myöntäen kansalaisilleen hyvin vähän oikeuksia. Tehokkaimmin näitä
autoritaarisia hallintoja vastustaa yleensä poliittista islamia edustavat
liikkeet, kuten Muslimiveljeskunta. Myös Eurooppaan muuttaneiden muslimien
parissa poliittinen islam saa kannatusta. Suurin osa Euroopassa asuvista
liikkeen kannattajista keskittyy entisten kotimaidensa hallintojen kaatamiseen,
mutta radikaaleimmat näkevät myös uusien kotimaidensa sekulaarin, moniarvoisen
yhteiskunnan uhkaavana.
Kasvavan muslimiväestön
Euroopalle asettama haaste ei perustu sen enempään monoliittiseen islamiin kuin
eurooppalaisten islamfobiaan. Poliittisen islamin kannattajat tuovat esiin
kipeät muistot Euroopan ”kulttuurisodan” vuosikymmenistä, pakottaen
eurooppalaiset uudelleen keskusteluun uskonnon paikasta yhteiskunnassa. Tämä
tapahtuu yli puoli vuosisataa sen jälkeen kun kyseinen keskustelu saatiin
päätökseensä poliittisen katolilaisuuden kannattajien omaksuessa sekulaarin
liberaalidemokratian arvot.
Toisin kuin Euroopassa, Yhdysvalloissa
suvaitsematon poliittinen katolilaisuus on yhä voimissaan. Ei olekaan ihme että
suurin ymmärrys Charlie Hebdo terrori-iskujen tekijöiden motiiville tuli Bill
Donohuelta, amerikkalaisen Catholic League -järjestön johtajalta, jonka mukaan
jumalanpilkkaajat kerjäsivät verta nenästään.
Toni Alaranta
Kirjoittaja on Turkin
politiikkaan erikoistunut valtiotieteiden tohtori ja Ulkopoliittisen
instituutin vanhempi tutkija.