Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin virkaanastujaispuhe ja hänen viimeaikaiset mediaesiintymisensä ovat ylläpitäneet pelkoja Yhdysvaltojen ulkopolitiikan rajusta muutoksesta. Trumpin ensimmäinen puhe presidenttinä oli kaukana marraskuisen voittopuheen sovittelevasta sävystä. Puheessa toistui vaalikampanjasta tuttu vastakkainasetteluihin perustuva retoriikka.
Myös Trumpin valtavirrasta poikkeavat Venäjä-näkemykset ovat saaneet osakseen kattavaa huomiota, etenkin tiedustelupalveluiden julkaiseman vaalihakkerointiraportin ja presidentin Kreml-kytköksiä ruotivien, vahvistamattomien
paljastusten vuoksi. Trumpin valitsemat ministerit puolestaan esittivät huomattavasti perinteisempiä ulkopoliittisia näkemyksiä senaatin kuulemistilaisuuksissaan. Mitä nämä viimeaikaiset ulostulot kertovat Trumpin hallinnon ulkopoliittisesta linjasta?
Trumpin keskeinen kampanjalupaus oli tehdä Amerikasta jälleen suuri – ”to make America great again”. Ulkopolitiikassa tämä tarkoittaa Yhdysvaltojen palauttamista kunnioitetuksi kansainvälispoliittiseksi toimijaksi. Trump kuitenkin määrittelee kunnioituksen yksipuolisesti, jopa vaarallisesti. Vaikka Trumpin ulkopoliittiset näkemykset eivät pohjaudu koherenttiin teoriaan vallasta ja vaikuttamisesta kansainvälisessä järjestelmässä, hänen ulkopolitiikkansa taustalla on logiikka – tosin häilyvä sellainen. Trumpin näkemys Yhdysvalloista kunnioitettuna kansainvälispoliittisena toimijana perustuu yhtäältä sotilaallisten ja taloudellisten resurssien pönkittämiseen ja toisaalta
valmiuteen käyttää pakkokeinoja voimallisemmin kuin edeltävät presidentit. Tämä ”rauhaa voimalla” -lähestymistapa on sekoitus isolationismia ja aktivismia.
Trumpille kansainvälinen politiikka näyttäytyy nollasummapelinä, olipa kyse kauppapolitiikasta tai diplomatiasta. Kunnioitus saavutetaan luomalla epävarmuuden ja pelon ilmapiiri. Presidentti pelaa sekä liittolaistensa että vastustajiensa kanssa arvuutteluleikkiä Yhdysvaltain turvatakuilla, vapaakauppasopimuksilla ja globaalin hallinnan instrumenteilla. Trumpilaisen ulkopolitiikan johtoajatusta on kutsuttu transaktionalismiksi: pyrkimyksenä on saavuttaa Yhdysvaltain – ja vain Yhdysvaltain – kannalta mahdollisimman hyvä ”diili”.
Trumpin yksioikoinen ulkopolitiikka ei kuitenkaan ole omiaan lisäämään Yhdysvaltojen nauttimaa kunnioitusta kansainvälisessä järjestelmässä. Uuden hallinnon muotoutuva ulkopolitiikka sisältää ainakin kolme ongelmaa. Huolestuttavinta on, ettei Trump tunnu ymmärtävän kunnioituksen
perustuvan vastavuoroisuuteen. Yhdysvaltojen saavuttaman kunnioituksen määrittelee globaali yleisö eli ne valtiot ja johtajat, jotka odottavat Trumpin seuraavia siirtoja henkeään pidätellen. Räyhääminen ja summittaiset voimannäytöt tuskin auttavat, kun pitäisi rakentaa pitkäkestoisia kumppanuuksia, joihin voi tukeutua monimutkaisissa globaaleissa kriiseissä.
Lisäksi uhkaukset ja voimankäyttö tulevat pitkällä aikavälillä kalliiksi. Ulkopoliittinen vaikuttaminen on huomattavasti edullisempaa pehmeillä kuin kovilla keinoilla, ja rahan arvon tuntevan presidentin olisi hyvä ottaa tämä huomioon. Ystävällisiin eleisiin perustuva politiikka toimisi varmasti paremmin suhteessa liittolaisiin, mutta sitä voisi hyödyntää myös monimutkaisemmissa yhteyksissä, kuten Yhdysvaltain ja Kiinan välisessä taloudellisessa kanssakäymisessä. Toki Yhdysvalloilla pitää olla myös valmius vetää kovaa linjaa tilanteen niin vaatiessa. Ei kuitenkaan ole viisasta luoda lisää ongelmia riidanhaluisella retoriikalla, joka suututtaa liittolaiset ja pakottaa kilpailijat vastatoimiin.
Kolmas keskeinen ongelma on Trumpin hallinnon sisäinen epäjohdonmukaisuus keskeisissä ulkopoliittisissa kysymyksissä. Trump itse on antanut liennytteleviä lausuntoja Venäjästä. Hän hyväksyi pitkin hampain tiedustelupalveluiden näkemyksen siitä, että Moskova oli yrittänyt vaikuttaa Yhdysvaltain vaalitulokseen. Presidentti on myös haukkunut Iranin ydinsovun, kyseenalaistanut Yhdysvaltain sitoutumisen NATO:on ja kannattanut kyseenalaisia kidutusmenetelmiä. Ulkoministerikandidaatti Rex Tillerson sen sijaan kutsui senaatin kuulemistilaisuudessaan Venäjää ”vaaraksi”, ja tiedustelupalvelu CIA:n johtoon astuva Mike Pompeo tuki tätä näkemystä. Tillerson myös puolusti NATO:n viidettä artiklaa ja kansainvälistä ydinaseregiimiä. Puolustusministeri James Mattis meni vielä pidemmälle tukemalla Iranin ydinsopimusta ja sanoutumalla irti kidutuksesta.
Lähtökohtaisesti epäjohdonmukaisuus tukee käsitystä Trumpin hallinnon sekasortoisuudesta. On tosin mahdollista, että Tillerson ja kumppanit pyrkivät vain tyynnyttelemään kommenteillaan nimitysprosessista vastaavia senaatin komiteoita. Epätodennäköisempää – ottaen huomioon Trumpin luonteenlaadun – on, että presidentti on kerännyt ympärilleen joukon ihmisiä, jotka eivät pelkää olla hänen kanssaan eri mieltä. Kaikesta huolimatta näkyvät ristiriidat lisäävät epävarmuutta uuden hallinnon ympärillä. Voi olla, että vaikeaselkoisuus sopii Trumpin transaktionalistiseen ulkopolitiikkaan. Se ei kuitenkaan herätä kunnioitusta kansainvälisen yhteisön silmissä.
Donald Trumpin ulkopolitiikassa sekoittuvat kovapäinen isolationismi, valmius nujertaa Yhdysvaltojen viholliset keinoja kaihtamatta ja haluttomuus sitoutua globaalin hallinnan instrumentteihin. Uuden hallinnon viesti on sekava, mutta keskeisenä pyrkimyksenä on hoitaa ulkosuhteet tapauskohtaisesti, oli sitten kyse perinteisistä liittolaisista tai vanhoista vastustajista. On epätodennäköistä, että tällainen lähestymistapa tuo Yhdysvalloille Trumpin janoamaa kunnioitusta. Lopputulos lienee pitkällä aikavälillä pikemminkin päinvastainen.
