Geopolitiikkaa pidetään usein umpikujaan ajautuneena tutkimussuuntana. Joidenkin tutkijoiden mielestä maantiede merkitsee nykyään lähinnä maisemaa, eikä sillä nähdä juurikaan merkitystä kansainvälisen politiikan ja strategian kannalta.
Tämä tutkimus pyrkii puhaltamaan uutta henkeä geopolitiikkaan huomioimalla sekä siihen kohdistetun kritiikin että geopolitiikalle jo yli sadan vuoden ajan ominaiset vahvuudet.
Maantieteelliset olosuhteet muodostavat valtioiden toiminnalle joukon mahdollisuuksia ja rajoitteita. Niiden avulla voidaan hyvin selittää pitkän aikavälin prosesseja, mutta geopolitiikka ei kuitenkaan ole valtioiden käyttäytymistä tai niiden ulkopolitiikkaa kuvaava teoria.
Kansainvälisissä suhteissa ilmenevien ilmiöiden ymmärtäminen edellyttää myös muiden kuin maantieteellisten seikkojen huomioimista. Maantieteellisten ja muiden tekijöiden tarkastelu yhdessä tuottaa mielekkäitä selityksiä, joista tässä tutkimuksessa nostetaan esiin eräitä esimerkkejä: Kiinan pyrkimys ulottaa valtaansa Intian valtamerelle, Etelä-Afrikan reaktiot Zimbabwen kriisiin vuonna 2008, Iranin merenkulkua koskeva strategia sekä Kolumbian ja Etelä-Amerikan puutteellinen integraatio.
Kaikkien geopolitiikan tutkimukselle omistautuneiden tulisi keskittyä kolmeen keskeiseen kysymykseen: Vaikuttavatko maantieteelliset olosuhteet tarkasteltuun lopputulokseen? Jos vaikuttavat, onko kyseessä merkittävä vaikutus? Jos on, miten maantieteelliset olosuhteet – yhdessä muiden tekijöiden kanssa – vaikuttavat lopputulokseen?