Eurooppalaiset sotilasvoimat liikkuvat yhä useammin yhdessä EU:n tai Naton johdolla sekä usein yhdysvaltalaisten ja kanadalaisen joukkojen rinnalla. Joukkojen nopeat siirrot voivat olla ratkaisevia pelotteen ja puolustuksen ylläpitämiseksi. Kuljetusten muodollisuuksia tulisi yksinkertaistaa ja standardisoida maiden välillä – kansallista suvereniteettia kunnioittaen.20
”Amatöörit puhuvat strategiasta mutta ammattilaiset logistiikasta”, todetaan sotilaallisessa sananlaskussa. Kun Yhdysvaltain Euroopan-joukkojen komentaja, kenraaliluutnantti Ben Hodges puhuu Yhdysvaltojen sekä sen liittolaisten ja kumppaneiden pyrkimyksistä vahvistaa pelotevaikutusta ja puolustusta Venäjän vuoden 2014 Ukrainan-intervention jälkeen, hän nostaa aina esiin suurimpana päänsärkynään erilaiset fyysiset ja hallinnolliset pullonkaulat. Ne voivat hidastaa sotilasvoimien liikkeitä.
Asia koskee muitakin kuin Yhdysvaltain joukkoja. Esimerkiksi EU-maat liikuttavat kalustoa ja sotilaita rajojen yli kouluttaessaan nopean toiminnan joukkojaan. Ruotsin järjestämään Aurora 17 -harjoitukseen – suurimpaan alueelliseen sotaharjoitukseen vuosikymmeniin – osallistui joukkoja Tanskasta, Virosta, Suomesta, Ranskasta, Liettuasta, Norjasta ja Yhdysvalloista.
Ongelmasta on monia esimerkkejä. Kun Hodges yritti siirtää panssaroituja tai muita raskaita ajoneuvoja Baltian maista tai Romaniasta, tai takaisin niihin, esteinä oli siltoja ja tieosuuksia, jotka eivät kestäneet ajoneuvojen painoa. Infrastruktuurin puutteiden korjaaminen vie aikaa ja rahaa: Natolle on esimerkiksi taattava riittävä määrä tavarajunien vaunuja, polttoaineen jakeluverkkoja sekä varastoja.
Vielä turhauttavampaa lienee se, että yhdysvaltalaiset, eurooppalaiset ja kanadalaiset komentajat joutuvat kamppailemaan oikeudellisten esteiden ja erilaisten menettelytapojen kanssa rajoja ylittäessään. Tuoreessa haastattelussa Hodges valitti, että hänen joukkojensa on ”lähetettävä lista jokaisesta ajoneuvosta, kuljettajasta sekä kaikesta kuorma-autoihin pakatusta”. Edes suurten kaupallisten kuljetusliikkeiden ei tarvitse tavallisesti tehdä vastaavia, aikaavieviä toimenpiteitä.
Hodges lisäsi, että hänen saattueensa odottavat joskus viikkojen ajan lupaa siirtyä tiettyjen maiden läpi. (Saksan jokaisella osavaltiolla on omat vaatimuksensa.) Kun on kyse joukkojen liikkumisesta, sotilailla ei aina ole etuoikeuksia: viime kesänä erään harjoituksen aikana Hodgesin sotilaslento Bulgariasta romanialaiseen koulutustukikohtaan suunnattiin toisaalle, jotta romanialaiset viranomaiset voisivat leimata hänen passinsa.
Ongelma saattaa kuulostaa vähäpätöiseltä, mutta sitä se ei ole. Hiljattain järjestämässään Zapad-harjoituksessa ja muissa pikaharjoituksissa Venäjä on osoittanut modernisoivansa joukkojaan. Se harjoittelee kykyä sijoittaa joukkoja nopeasti ja kykyä häiritä Naton mahdollisuuksia auttaa uhatuksi joutunutta liittolaista tai kumppanimaata. Esimerkiksi Zapadin aikana valkovenäläiset rajatarkastukset tuskin viivyttivät venäläisiä joukkoja.
Periaatteessa Naton erittäin korkean valmiuden Joint Task Force -joukot pitäisi pystyä järjestämään asemiin muutamassa päivässä. Niihin kuuluu noin 5 000 sotilaan vahvuinen taisteluprikaati sekä ilma- ja merivoimien tukea. Noin 40 000:n sotilaan Nato Response Force -joukkojen tulisi seurata pikaisesti perässä. Jos joukot joutuvat odottamaan rajanylitysten vuoksi, hitaampi reaktioaika heikentäisi pelotetta ja sen epäonnistuessa koko puolustusta.
Tämä selittää, miksi Hodges on onnistunut kiinnittämään huomiota sekä Natossa että EU:ssa joukkojen rajanylitysten ongelmiin. Hodgesin ansioksi on todettava, että hän on lakannut puhumasta tarpeesta perustaa ”Schengen-alue sotilasvoimille” havaittuaan terminologian sopimattomaksi. (Vain 22 puolustusliiton jäsentä kuuluu Euroopan unioniin, eivätkä kaikki EU-jäsenet kuulu Schengen-alueeseen.) Nyt noin puoli tusinaa valtiota, mukaan lukien Suomi, on esittänyt ansiokkaasti tähän liittyvää hanketta, joka on osa EU:n pysyvää rakenteellista yhteistyötä. Tavoitteena on yksinkertaistaa ja standardisoida menettelytapoja rajat ylittävissä sotilaskuljetuksissa. Malli koskisi myös Naton piirissä toimivia sotilasvoimia.
Menettelytapa on järkevä ja rakentuu vahvojen esikuvien varaan. Eurooppalaisten sotilaskuljetusten kapasiteettia ja joukkojensiirtoja koordinoivat keskukset ovat sopineet EU:n tuella yhteisestä menettelyistä, joiden avulla sotilaallinen materiaali ylittää nopeammin EU-maiden väliset rajat. Walesin (2014) ja Varsovan (2016) huippukokouksista lähtien Nato on raivannut tieltä sääntelyn muodostamia esteitä joukkojenkuljetuksille: joissain tapauksissa vaadittu aika ennakkoilmoitukselle lyheni 30 päivästä muutamaan tuntiin.
Vaivannäöstä on hyötyä – varsinkin, jos se koordinoidaan Naton ja EU:n kesken – Suomen ja Ruotsin kaltaisille kumppaneille, jotka ovat lisänneet yhteistyötä paitsi keskenään, myös Yhdysvaltojen ja muiden alueellisten kumppaneiden, kuten Norjan ja koko laajemman transatlanttisen liittouman kanssa. Synergiaa voisi etsiä myös infrastruktuurin kehittämisestä liittämällä Naton investointiprojekteihin EU:n rakennerahoitukseen oikeutettuja hankkeita.
On tähdennettävä, ettei rajamuodollisuuksien karsiminen joukkojensiirroissa tarkoita, että EU:n jäsenmaat (tai liittolaiset) menettäisivät täysivaltaisen oikeutensa päättää, miten ne osallistuvat tai osallistuvatko ne ylipäätään sotilaallisiin harjoituksiin tai operaatioihin. Maiden ei tarvitsisi myöskään luopua perustelluista turvallisuussäännöistään esimerkiksi vaarallisten aineiden kuljetuksissa. Sen sijaan sotilasviranomaisten sekä kansallisten kuljetus- ja turvallisuusviranomaisten pitäisi tulla toisiaan vastaan puolitiehen.
Euroopan valtiot ja kansalaiset elävät turvallisuusympäristössä, jossa nopeat joukkojensiirrot voivat auttaa estämään muiden maiden riskinottoa tai aggressiota. Nopeaa sotilaallista reagointikykyä pitää myös harjoitella, jotta se olisi uskottava. Siksi ei ole liikaa pyydetty asettaa tavoitteeksi vähentää sekä byrokratiaa että todellisia ja kuvaannollisia tietulleja.
