Kiina etenee presidentti ja puoluejohtaja Xi Jinpingin johdolla kohti kansallista jälleenheräämistä ja ”kiinalaisen unelman” toteutumista. Xi on todennut, että Kiinan perinteinen kulttuuri on kiinalaisen kansakunnan juuret ja henki. Epätoivottujen länsimaisten vaikutteiden torjumiseksi perinteiset oppisuunnat, etunenässä kungfutselaisuus, on valjastettu näyttämään kansakunnalle suuntaa. Perinteisiä oppeja tarvitaan myös täyttämään henkistä tyhjiötä, joka on syntynyt kommunististen ihanteiden jäätyä kapitalistisen realismin jalkoihin. Kungfutselaisuudella on pitkä historia yhteiskunnallisen vakauden ja sopusoinnun ylläpitäjänä. Kiina esittää ulkopolitiikkansakin perustuvan kungfutselaisiin, rauhanomaista rinnakkaineloa korostaviin periaatteisiin. Kansalaiset eivät välttämättä niele purematta puoluejohdon tulkintoja perinteestä, ja moni etsii itsenäisesti vastausta siihen, mitä perinteiset opit oikeasti opettavat.
Vanhempi tutkija Jyrki Kallio tarkastelee, mikä merkitys kungfutselaisuuden olemuksesta käytävällä yhteiskunnallisella keskustelulla on Kiinan politiikalle. Kommenttipuheenvuoron käyttävät ulkoasiainneuvos Annikki Arponen ulkoasiainministeriöstä sekä professori Matti Nojonen Lapin yliopistosta.
Tiivistelmä seminaarista:
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Teija Tiilikainen toivotti yleisön tervetulleeksi tilaisuuteen, jonka tarkoitus oli juhlistaa ja tutkailla Jyrki Kallion kääntämää ja toimittamaa, Gaudeamuksen julkaisemaa kirjaa Mestari Kongin keskustelut: Kungfutselaisuuden ydinolemus. Seminaarin aihe on Tiilikaisen mukaan tutkijoille tuttu kysymys eli miten historia vaikuttaa politiikan tekoon ja kuinka sitä käytetään oikeuttamaan politiikan eri linjoja.
Jyrki Kallio aloitti oman puheenvuoronsa toteamalla, että perinteiseen kulttuuriin, arvoihin ja teemoihin vetoaminen on korostunut Kiinassa viime aikoina. Taustalla tässä on 1980–90-luvuilla nähty ”Aasian pikku tiikereiden tai lohikäärmeiden” taloudellinen nousu, jota selitettiin osin aasialaisia arvoja korostaen. Kiinan talouskasvun yltyessä näistä arvoista alettiin puhua myös Kiinassa. Kallio totesi Kiinassa vallitsevan tällä hetkellä arvotyhjiön, jota tietoisesti ja enenevässä määrin täytetään perinteisillä kiinalaisilla arvoilla, ja kungfutselaisuutta voidaan pitää kiinalaisten arvojen johtavana oppisuuntana. Kommunistinen puolue haluaa kehittää kungfutselaisuuden pohjalta ”harmonista yhteiskuntaa” ja pyrkii liittämään kungfutselaisuuden arvot sosialismin ydinarvoihin ja levittää niitä yhteiskunnassa mm. kaupunkikuvassa näkyvin iskulausein. Kungfutselaisuuden käsitteet näkyvät myös kiinalaisessa ulkopoliittisessa keskustelussa, jossa pohditaan esimerkiksi sitä, minkälainen olisi kungfutselainen kansainvälisen politiikan teoria. Kallion mielestä tämä keskustelu on kuitenkin toistaiseksi epäanalyyttistä sanojen pyörittelyä. Syy kirjan laatimiseen on, että ymmärtääksemme kiinalaista poliittista keskustelua Kallio kokee tarpeelliseksi kysyä mitä kungfutselaisuus oikeastaan on ja miten se on kehittynyt. Hänen mukaansa kirjan tärkeimpiä johtopäätöksiä on, ettei Kiinassa ole koskaan ollut olemassa yhtä ainoata kungfutselaisuutta, vaan se on muuttunut ja sitä on käytetty erilaisten poliittisten arvojen ajamiseen. Tänä päivänä on noussut esille ”uusi kungfutselaisuus” joka Kallion mukaan ei kuitenkaan välttämättä ole vielä oma suuntauksensa. Hän erottaa sen sisällä sosialistisen kungfutselaisuuden, joka ajaa kommunistisen puolueen tavoitteita; uskonnollisen kungfutselaisuuden, jolla tuetaan pyrkimyksiä tehdä kungfutselaisuudesta valtion uskonto; sekä äärettömän suositun populaari-kungfutselaisuuden. Tässä suuntausten ja arvojen moninaisuudessa yksi tapa päästä kungfutselaisuuden juurille ja löytää sen tärkeimmät elementit on Kallion mukaan tutkia aiemmin tuntemattomia tekstejä, joita on myös mukana Kallion kirjassa. Kungfutselaisuuden ydinolemus voi hänen mukaansa löytyä Mestari Kongille tärkeistä asioista ja hänen aikaisesta maailmastaan, joissa korostuu itsensä jalostaminen, toisten huomioon ottaminen sekä pyrkimys hyvään hallintoon. Kallio sanoo näiden pyrkimysten vastustavan korruptiota, rahavaltaa ja puolustavan alueellista itsehallintoa, ruohojuuritason demokratiaa sekä läheisyysperiaatetta.
Annikki Arponen vastasi seminaarin otsikon kysymykseen toteamalla että Kiinassa politiikka on nimenomaan perinnettä. Hänen mielestään ei ole oikein, että aina kiinalaista keskustelua kommentoidessa vedotaan sosialismiin, sillä kyse on jostakin paljon vanhemmasta. Hän muistutti, että Kiina löysi marxismin yrittämällä eroon kungfutselaisuudesta. Arponen löysi Kiinan nykypolitiikasta monia asioita, jotka juontuvat perinteestä. Kungfutselaisuus ei ole hänen mukaansa oppi, jossa asiat voivat olla toisaalta yhtä ja toisaalta toista, eli myös yhden mallin valtio tulee perinteistä. Harmonia ja sopusointu ovat kiinalaisessa kulttuurissa tärkeitä ja konfliktin tuomista esille pidetään voimakkaana hyökkäyksenä hallintoa vastaan. Harmonian tavoittelussa yhteisön etu pannaan edelleen yksilön etujen edelle. Arponen totesi myös, että Kiinassa seremonia on aina tärkeämpi kuin substanssi ja asioiden ratkaiseminen ritualisoidaan hyvin varhain, niin että ratkaisutavasta tulee tärkeämpi kuin itse asioiden ratkaisu. Lojaalisuus perinteitä kohtaan elää sitkeästi ja menneisyyden taakka on Arposen mukaan nähtävissä jopa yksilötasolla. Kiinan johdon puheissa on huomattavissa, kuinka historiaa pidetään tienviittana siihen miten elää nykymaailmassa. Arponen totesi, että historian ja kungfutselaisuuden merkityksen nykypolitiikalle voi nähdä esimerkiksi ihmisoikeuskeskustelussa, jossa linjoja puolustetaan vetoamalla historiasta löytyvällä filosofisella pohjalla. Myös hallitsijan rooli on kuin isän, joka hoitamalla kansalleen ruokaa ja talon, voi odottaa kansalta vastineeksi hyvää kansalaisuutta. Arposen mukaan kungfutselaisuuteen tutustuminen on tärkeää pyrittäessä ymmärtämään yhteiskunnallista keskustelua Kiinassa, ja tässä hän korosti nimenomaan tutkijoiden merkitystä.
Matti Nojosen mukaan ”harmonisen ratkaisun” löytäminen on puolueelle eksistentiaalinen kysymys, sillä kiinalaiset huomaavat valtavan arvokuilun puolueen toteuttaman kapitalismin ja sen edustamien marxilaisten arvojen välillä. Keskushallinto onkin luonut koneiston vaikuttamaan yhteiskunnan arvoihin median, sosiaalisen median ja tutkimusrahoituksen ohjaamisen kautta. Nojosen mukaan on hyvin merkittävää, onnistuuko puolue tehtävässään, ja teki vertauksen Venäjään, jossa ei Neuvostoliiton kaaduttua löytynyt kungfutselaisuuden kaltaista, tuhansia vuosia vanhaa filosofista syvyyttä, jonka varaan rakentaa uutta identiteettiä. Nojonen ei näe Kiinalla olevan mahdollisuuksia uuden kansainvälisen teorian luomiseen, vaan näkee kungfutselaisuuteen pohjautuvien viitteiden arvon enemmän sisäpoliittisen legitimiteetin haussa. Arposen tapaan myös Nojonen korosti asiantuntijoiden merkitystä kiinalaisten perinteiden ja arvojen tulkinnassa. Hänen mukaansa onkin tärkeää, ettei maan johdon anneta operaationsa avulla kutistaa keskustelua näiden arvojen määrittelemisessä. Nojonen näkee, että sisäpoliittisesti on olemassa riski, että älymystö keskusteluineen tukahdutetaan. Kallion käännöksen tärkeys korostuu myös tässä, sillä tarvitaan omia ulkomaisten tutkijoiden käännöksiä puoluekoneiston tukeman propagandan rinnalle.
