Vanha ja uusi politiikka törmäävät Espanjassa

VIERASKYNÄ

Julkaistu: 6.7.2011 lehdessä osastolla Pääkirjoitus

Teemu Sinkkonen

Espanjan toukokuisten paikallis- ja aluevaalien yhteydessä nähtiin, että maan poliittinen toimintakulttuuri on jakautumassa yhä selvemmin kahtia. Vanhaa kulttuuria hallitsevat maan tapaa varjelevat puolue-eliitit, uutta taas suoraa kansanvaltaa ja poliittisen järjestelmän uudistamista ajava spontaani ja joustava kansalaisliike.

Molemmissa leireissä katseet on nyt suunnattu kohti ensi maaliskuun parlamenttivaaleja, joissa erilaiset toimintatavat mitä todennäköisimmin törmäävät toisiinsa.

Vanhan politiikan symboliksi on noussut vaaleissa tappion kokenut sosialistipuolue PSOE. Syynä on tapa, jolla se valitsi tulevan puheenjohtajansa Alfredo Pérez Rubalcaban. Hänestä tulee nykyisen puheenjohtajan, epäsuosioon joutuneen pääministeri José Luis Rodríguez Zapateron, seuraaja.

Vielä viikko vaalien jälkeen sosialisteilla oli kaksi pääehdokasta puolueen johtoon: pitkään politiikassa toiminut sisäministeri Rubalcaba ja Zapateron suojissa puolueen eturiviin noussut nuori puolustusministeri Carme Chacón.

Zapatero ja Chacón kannattivat puheenjohtajan valitsemista jäsenäänestyksellä, kun taas puolueen varapuheenjohtaja José Blanco Lopéz ja aluejohtajat olivat sitä mieltä, että päätös pitäisi tehdä pelkästään aluejohtajien kesken. Lopulta Zapateron kanta hävisi ja puolustusministeri Chacón ilmoitti luopuvansa johtajuuden tavoittelusta. Virallisen sinetin valinta saa ensi lauantaina järjestettävässä puoluekokouksessa, jossa Rubalcaballa ei ole vastaehdokkaita.

Sosialistipuolueen tulevan puheenjohtajan on sisäministerinä tehtävä päätös järjestelmää kritisoineiden protestien lakkauttamisesta. Kuilu suoraa demokratiaa ajavien mielenosoittajien ja vanhaa puolue-eliittiä edustavan Rubalcaban välillä ei voisi olla suurempi.

Idealistiset protestoijat järjestävät torikokouksia ja avoimia äänestyksiä, kierrättävät tiuhaan tehtäviä ja kieltäytyvät johtajuudesta.

Sosialistipuolueen toiminta puheenjohtajan valinnassa sen sijaan edustaa juuri sitä sulkeutunutta ja vanhanaikaista politiikkaa, jonka takia monet espanjalaiset ovat lopen kyllästyneitä koko puoluejärjestelmään.

Sosialistipuolueen johdon antamat vastaukset puheenjohtajan valintatavan arvosteluun kertovat karua kieltään siitä, että mielenosoittajien sanoma on kaikunut kuuroille korville.

Puoluesihteeri Blancon mielestä äänestys, jossa on vain yksi ehdokas, on aivan yhtä demokraattinen kuin äänestys, jossa on monta ehdokasta. Rubalcaba taas puolustautuu sanomalla, että ”näin on aina menetelty” ja että vaikkei äänestystä ole vielä edes järjestetty, hän on saanut taakseen ”tuhansien aktivistien tuen”.

Protestiliikkeellä on puolestaan edessä etsikkoaika. Liikkeen voimaa on vähätelty, sillä protesti ei näkynyt vaalitilastoissa. Ratkaiseva hetki liikkeelle koittaa tulevissa parlamenttivaaleissa. Sitä ennen se kuitenkin yrittää organisoida syksyllä kansainvälisiä mielenosoituksia suoran demokratian puolesta.

Tämä kertoo toisaalta liikkeen naiivista kunnianhimosta ja toisaalta uuden tekniikan tuomasta muutoksesta politiikan vaikuttamisen keinoihin. Politiikan tekemisen tila ei ole enää entisensä, sillä fyysisen tilan rinnalle tullut virtuaalinen tila kuroo yhteen sekä aikaa että etäisyyttä ja mahdollistaa näin sen, että yksittäisiin asioihin reagoidaan samaan aikaan eri puolilla maailmaa.

Vaikkei tällainen poliittinen toiminta näytä merkittävältä äänestyslukuja tarkasteltaessa, sen mahdollisuuksia ei kannata aliarvioida, sillä se luo täysin uusia vaikuttamisen kanavia vanhojen rinnalle. Espanjan ammattipoliitikot eivät ole ymmärtäneet tätä lainkaan, mikä on huolestuttava merkki päättäjien sulkeutuneisuudesta.

Tulevissa parlamenttivaaleissa vastakkain ovat vanhanaikainen kabinettipolitiikka sekä avoin ja spontaani politiikka. Espanjan poliittisen historian valossa rinnakkaiset politiikan tekemisen tilat ovat tuttuja, mutta juuri siksi tilanne on huolestuttava.

Ennen sisällissotaa kansa oli syvästi vieraantunut poliittisesta järjestelmästä, ja Francisco Francon aikana hävinnyt osapuoli oli täysin suljettu politiikan ulkopuolelle.

Jos järjestelmän kannatus halutaan säilyttää uskottavana, päättäjien on pystyttävä ohjaamaan politiikan uusi ja vanha toimintakulttuuri lähemmäs toisiaan.

Sosialistipuolue ei näytä Rubalcaban johdossa pystyvän lähestymään kansalaisliikettä niin, että puolueen kannatus lisääntyisi. Konservatiivit eivät puolestaan ole yleensä kunnostautuneet epätavanomaisten kansalaisliikkeiden kuuntelijana. Siksi on mahdollista, että kärsimättömyys kansalaisliikkeessä kasvaa ja aletaan harkita uusien, radikaalienkin keinojen käyttöä.

Kirjoittaja toimii tutkijana Ulkopoliittisen instituutin Euroopan unioni -tutkimusohjelmassa.