EU ja Venäjä eivät enää näe toisiaan tärkeinä kumppaneina:

Moskovan ja Brysselin väliset suhteet eivät ole viime aikoina olleet erityisen rakentavat. Ainoana kohokohtana voi pitää Venäjän liittymistä Maailman kauppajärjestön WTO:n jäseneksi elokuussa 2012.

Neuvottelut Venäjän jäsenyydestä kestivät 18 vuotta, ja EU:ssa katsotaan, ettei Venäjä olisi päässyt jäseneksi ilman EU:n myötävaikutusta. Eurooppalainen elinkeinoelämä­ on toivonut, että WTO-jäsenyys teki­si Venäjästä houkuttelevamman sijoituskohteen ja kehittäisi Venäjän markkinoita avoimemmiksi ja ennustettavimmiksi sekä sitoisi ne tiiviimmin kansainvälisiin sopimuksiin.

Venäjä on ollut WTO:n jäsen vasta muutaman kuukauden ajan, mutta jäsenyydestä on jo tulossa yksi uusi kiistanaihe joulukuun 21. päivänä­ järjestettävässä EU:n ja Venäjän huippukokouksessa. Nahistelu tullimaksuista on vain kiihtynyt; ongelmia aiheuttavat muun muassa Venäjän asettamat karjantuontimaksut, maahan tuotavista käytetyistä autoista perittävä kierrätysvero sekä suomalaista metsäteollisuutta hiertävät puutullit. EU:n mukaan Venäjä ei ole mukauttanut ulkomaankauppaansa WTO:n sääntöjen mukaisesti, vaan haluaa pitää kaiken vallan itsellään.

Puutullikiista on esimerkki siitä, miten Venäjän WTO-jäsenyydelle asetetut odotukset ovat jääneet to­teutumatta. Markkinoiden vapautta­misen ja toiminnan helpottamisen sijasta Venäjä on saattanut voimaan uusia rajoituksia. Voidakseen tuoda puuta Venäjältä ulkomaisilla yrityksillä on oltava kumppaninaan paikallinen yritys. Suomalaisten metsäteollisuusyritysten mukaan Venäjän viranomaiset valikoivat nämä paikalliset yritykset. Myös hakkuulupien myöntäminen eurooppalaisille yrityksille viivästyy byrokraattisten esteiden vuoksi. Kiista on jo noussut EU-tasolle, ja kauppakomissaari Karel De Gucht on yrittänyt saada aikaan sopua, toistaiseksi tuloksetta.

Venäjällä on omat valituksen­aiheensa EU:n suuntaan. Listan kärjessä on energiakauppa ja energiajätti Gazprom. Moskovassa on hermostuttu EU-komission syyskuisesta päätöksestä alkaa tutkia epäilyjä siitä, että Gazprom olisi käyttänyt väärin hallitsevaa asemaansa markkinoilla. Jo aiemmin Gazpromin EU:ssa toimivien tytäryhtiöiden konttoreihin on tehty ratsioita.

Venäjällä nämä toimet on koettu lähes hyökkäyksenä maan suvereniteettia vastaan. Presidentti Vladimir Putin kehotti Gazpromia siirtämään kaikki kiistansa EU:n kanssa Kremlille, jotta ne voitaisiin ratkaista korkeimmalla poliittisella tasolla. Putin kommentoi kiistaa toteamalla sarkastisesti, että aloittamalla kauppasodan Gazpromin kanssa EU halusi siirtää Venäjälle taakan Euroopan talouden tukemisesta halvalla energialla.

Näillä sanoillaan Putin osui naulan kantaan. EU:n toiminta näyttäytyy monille geopoliittisena toimintana ja osoituksena Euroopan katkeruudesta Venäjää kohtaan, mutta itse asiassa kyse on yrityksestä löytää keinoja uhkaavan talouskriisin taltuttamiseksi. Voidakseen taata edes vähäisen talouskasvun EU:n on tartuttava kahteen haasteeseen: kustannusten minimoimiseen sekä investointien ja innovaatioiden maksimoimiseen. Komissio on ajanut voimakkaasti EU:n kolmannen energiapaketin ja yhteisen energiapolitiikan toimeenpanemista sekä lainsäädäntöä, jolla yhdennettäisiin ja liberalisoitaisiin jäsenmaiden energiamarkkinoita, parannettaisiin energiatehokkuutta ja lisättäisiin uusiutuvan energian käyttöä.

Kaikki nämä toimet vaikuttavat tietysti Venäjän etuihin, mutta komission aktiivisuus energia-asioissa ei perustu Venäjän-suhteisiin vaan EU:n omaan taloustilanteeseen. Gazprom nähdään EU:ssa hankalana ulkoisena energiantoimittajana, joka ei halua sitoutua EU:n sääntöihin.

Gazprom ei ole ainoa ulkomainen­ yhtiö, jonka kanssa EU on ajautunut­ kiistoihin ja oikeustaisteluihin.­ Mic­rosoftia vastaan nostettiin­ kilpailuoikeudellinen kanne. Eurooppalaiset yritykset ovat myös syyttäneet kiinalaisia aurinkopaneelivalmistajia hintojen polkemisesta. Yhdysvallat ja Kiina eivät ole kuitenkaan tehneet näistä kauppakiistoista poliittisia kysymyksiä.

Venäjän asenne selittyy maan yliherkkyydellä kaikkea sellaista kohtaan, mikä liittyy maan pyhään lehmään, energianvientiin. EU:n kannan taustalla taas voi olla perusteellisempi ilmiö. EU kutsuu suhteitaan niin Yhdysvaltoihin, Venäjään kuin Kiinaan strategiseksi kumppanuudeksi, mutta vain Yhdysvaltain- ja Kiinan-suhteille annetaan todellisuudessa strateginen painoarvo. EU:n suhde Venäjään on strateginen vain juhlapuheissa.

Suhde Yhdysvaltoihin on EU:lle kiistämätön prioriteetti. Kiinan-suhteen tärkeyttä korostaa se, että Kiina on EU:n toiseksi suurin kahdenvälinen kauppakumppani. Kiinalaisten sijoitusten määrä EU:n alueelle oli vuonna 2011 seitsemän miljardia euroa. Tässä vertailussa Venäjä jää kauas taakse, ja talouskriisi on sysännyt sen yhä kauemmas.

Näissä olosuhteissa on vaikea nähdä, mikä voisi kompensoida tilannetta niin, että Venäjä näyttäytyisi EU:lle strategisena prioriteettina.­ Hankaluudet Gazpromin kanssa ja Venäjän taipumattomuus WTO:n sääntöjen suhteen eivät ainakaan auta asiaa.

Voidaan kysyä, vieläkö Venäjä puolestaan pitää – tai haluaako se pitää – EU:ta strategisena prioriteettina. Hyvin todennäköisesti myös Venäjällä koetaan, että EU-suhteen merkitys on heikentynyt. Mutta onko tämä hyvä vai huono asia?

Yhtäältä kehityssuunta on nega­tiivinen, sillä Venäjä ja EU ovat monien siteiden yhdistämiä lähi­naapureita, ja molemmat voisivat hyötyä suhteidensa strategisesta ­uudelleenarvioinnista. Toisaalta tämän arvioinnin tulisi perustua realistisiin näkymiin myönteisestä muutoksesta ja tahtoon saada tällainen muutos aikaan. Koska näin ei ole, ei ole kovinkaan järkevää ylläpitää jo kuopatun strategisen kumppanuuden prameaa julkisivua.

Käsillä on ainutlaatuinen ja hieman nolo tilanne Venäjän ja EU:n lähihistoriassa. Suhdetta ryhdyttiin rakentamaan 1990-luvulla siitä olettamuksesta, että jaamme yhteiset arvot. 2000-luvun alussa tämän lähtökohdan korvasi oletus yhteisistä eduista. Juuri nyt näyttää siltä, etteivät­ EU ja Venäjä tiedä, mikä niitä voisi yhdistää – jos mikään.