Lissabonin sopimus antoi kansallisille parlamenteille oikeuden kontrolloida tiettyjä EU-päätöksenteon alueita suoraan, ilman hallitusten väliintuloa. Parlamenttien tärkein yhteinen tehtävä on varmistaa, että EU-lainsäädäntö kunnioittaa unionin subsidiariteetti- eli läheisyysperiaatetta. Lisäksi parlamentit osallistuvat tahoillaan kansallisten kantojen muotoiluun. Parlamenttien valta-asemat EU-asioiden kansallisessa valmistelussa vaihtelevat kunkin maan poliittisen järjestelmän ja kulttuurin mukaan.
Eri maiden parlamentit ovat soveltaneet käytössään olevia vaikutusmekanismeja eri tavoin. Toiset parlamentit keskittyvät hallituksen vallankäytön valvontaan, kun taas toiset tarkkailevat aktiivisemmin läheisyysperiaatteen toteutumista ja osallistuvat poliittiseen vuoropuheluun Euroopan komission kanssa.
Ensimmäisenä Lissabonin sopimuksen voimaanastumista seuranneena vuonna kansalliset parlamentit eivät kertaakaan saaneet kootuksi riittävästi niin sanottuja negatiivisia lausuntoja, jotta EU-lainsäädäntöehdotuksia olisi jouduttu tarkistamaan. Poliittisen vuoropuhelun saralla komissiolle puolestaan toimitetaan vuosittain yhä runsaammin kansallisia mielipiteitä, mutta tässäkin suhteessa parlamenttien aktiivisuudessa on suuria eroja.
Erot parlamenttien aktiivisuudessa selittyvät pääosin kunkin maan sisäisillä tekijöillä eli parlamenttien erilaisilla rooleilla EU-asioiden kansallisessa hoidossa. Mikäli kansallisten parlamenttien odotetaan perussopimuksen mukaisesti valvovan yhdessä läheisyysperiaatteen toteutumista, on syytä harkita ohjatun poliittisen yhteistyön järjestämistä.
