Ilmastorahoitus Pariisin ilmastokokouksen jälkeen:

Pariisissa käynnistyy marraskuun viimeisenä päivänä kansainvälinen ilmastokokous, joka on järjestyksessään 21. osapuolten konferenssi sen jälkeen, kun YK:n ilmastonmuutosta koskeva puitesopimus (UNFCCC) solmittiin vuonna 1992.

Kokousta isännöivän Ranskan presidentti François Hollande on todennut, että sopimuksen aikaansaaminen Pariisissa edellyttää taloudellisia sitoumuksia. Kehitysmaat tarvitsevat ilmastorahoitusta katta­maan ilmastonmuutoksen pitkän aikavälin vaikutuksista aiheutuvat kulut. Tähän tarvitaan sekä julkista että yksityistä rahoitusta niin kansallisella, EU- kuin kansainvälisellä tasolla.

UNFCCC:n mukaan kehittyneiden maiden tulee tarjota uutta lisärahoitusta, jolla autetaan kehitysmaita tekemään päästövähennyksiä ja sopeuttamistoimenpiteitä ilmaston­muutoksen vaikutuksia vastaan. Vuonna 2009 pidetyssä Kööpenhaminan ilmastokokouksessa kehittyneet maat sitoutuivat yhteisesti mobilisoimaan vuosittain sata miljardia Yhdysvaltain dollaria vuoteen 2020 asti ilmastonmuutoksen haittojen lieventämiseen kehitysmaissa. Tästä tavoitteesta ollaan kuitenkin kaukana.

Ilmastorahoitus on Pariisin ko­kouksen kiistanalaisimpia ja moni­mutkaisimpia kysymyksiä. Asiaa vaikeuttaa sekin, että ilmasto­rahoituksen mobilisoinnista eri lähteistä ei ole olemassa yhtei­sesti hyväksyttyä­ määritelmää. Vallitsevassa taloustilanteessa useimmat teol­li­suusmaat eivät ole halukkaita tekemään merkittäviä lisäsatsauksia valtion varoista, vaan ne painottavat yksityiseltä sektorilta kerättävän rahoituksen roolia.

Monissa kehitysmaissa ei kuitenkaan ideologisista tai käytännön syistä haluta yksityisen sektorin osallistuvan rahoitukseen. Taustalla on mahdollisesti ajatus siitä, että yksityisen sektorin osuuden äänek­käällä vastustamisella voidaan maksimoida julkisen rahoituksen osuus. Kaikkein vähiten kehittyneet maat suhtautuvat yksityisen sektorin osallisuuteen avoimemmin, sillä niiden etujen mukaista on saada aikaan toimiva ja realistinen sopimus. Pariisin kokouksessa eri osapuolet voivat päästä yhteisymmärrykseen ilmastorahoituksen tavoitteista, mutta tuskin siitä, miten noihin tavoitteisiin parhaiten päästäisiin tai mikä yksityisen sektorin rooli tulisi olla.

Maailmalla ei kuitenkaan ole varaa jälleen yhteen huippukokoukseen, joka päättyy kehittyneiden ja kehitysmaiden väliseen kiistelyyn. Jos hallitukset, EU-johtajat ja yli­kansalliset instituutiot haluavat saada ohjattua merkittäviä sijoituksia vähähiiliseen teknologiaan kehitysmaissa, niiden kannattaisi käyttää omaa ilmastorahoitustaan kannustimena­, joka lisäisi myös yksityiseltä sektorilta saatavaa rahoitusta niin kehittyneissä kuin kehitysmaissakin. Julkisen sektorin aktiivisuus voi motivoida myös yksityisen sektorin sijoituksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseen.

Pariisin kokouksen jälkeenkin ilmastorahoitusta saadaan useista eri lähteistä. Kahdenvälisen kehitys­yhteistyön ja monenkeskisten rahoituskanavien ohella käytössä on myös vihreä ilmastorahasto. Kyseessä on UNFCCC:n alainen rahoitusmekanismi, joka jakaa varoja kehittyneistä maista kehitysmaihin­. Vallitseva taloustilanne johtaa todennäköisesti siihen, että valtiot kasvattavat ilmastorahoituksen osuutta kehitysyhteistyöbudjeteissaan, sillä uutta lisärahoitusta ei ole juuri tarjolla. Samaan aikaan yksityisestä sektorista on muodostumassa kehityksen keskeinen edistäjä, ja monet hallitukset sovittavat kehitysavun ja kaupanedistämistyön yhteen.

Yritysmaailman ilmastorahoituksen tiellä on kuitenkin useita esteitä. Etenkään pienillä ja keskisuurilla eurooppalaisilla ja amerikkalaisilla yrityksillä ei usein ole riittävästi tietoa kehittyvien maiden olosuhteista. Taloudellisten instituutioiden hidas kehitys ja korkea korkotaso kehitysmaissa eivät kannusta yrityksiä tekemään sijoituksia. Julkinen rahoitus voi madaltaa riskitasoa ja antaa yrityksille vakuuden ainakin tietystä tuotosta sijoituksilleen.

Yhä useammat yritykset etsivät taloudellisesti kestäviä mahdollisuuksia osallistua matalahiilisten ratkaisujen rahoittamiseen. Perussa viime vuonna pidetyssä ilmastokokouksessa käynnistettiin ei-valtiollisten ja yksityisen sektorin toimijoiden yhteistyö (Non-State Actor Zone for Climate Action). Sen tarkoituksena on edistää ilmastoneuvotteluita esittelemällä yritysten, kaupunkien ja sijoittajien sitoumuksia ilmastonmuutoksen torjumiseen.

Pariisin ilmastokokouksen ohjelmaan kuuluu toimintapäivä, jossa järjestetään kokoukseen osallistuvien ministerien ja liike-elämän johtajien tapaamisia. Kokousta varten on myös valmisteltu luettelo ilmastonmuutoksen hillintään tähtäävistä aloitteista, joihin yritykset voivat osallistua. Kansallisella tasolla halli­tukset ja liike-elämä voivat yhdessä löytää mahdollisuuksia ilmasto­rahoitukselle.

Ongelmana on sekä julkisen että yksityisen ilmastorahoituksen seuraaminen. UNFCCC:n talous­komitea tekee töitä toimivien mittarien kehittämiseksi. Myös teollisuus­maiden järjestön OECD:n tutkimusaloite jäljittää ilmastorahoituksen rahavirtoja. Maailman luonnonvarain instituutti WRI ja Maailman kestävän kehityksen yritysneuvosto WBCSD ovat kehittäneet välineet kasvihuonekaasupäästöjen ”kirjanpitoon”.

Ilmastorahoituksen rahavirtojen arvioinnissa on kuitenkin vielä huomattavia tiedollisia ja metodologisia aukkoja. Rahoituksen seuraaminen edellyttää lisää tutkimusta ja yhteis­työtä, jotta yhteisistä säännöistä voidaan päästä sopuun. Mitattavuus ja läpinäkyvyys kannustavat yksityistä sektoria tekemään sijoituksia.

On aika osoittaa konkreettisesti, miten yksityinen sektori voi osallistua ilmastonmuutoksen vastaiseen työhön. UNFCCC:n lisäksi edistystä on mahdollista saada aikaan niin kansallisella kuin EU-tasollakin.

Erityisen tärkeää on, että ne maat, joiden elinkeinoelämällä on selviä kaupallisia intressejä kehittyvissä maissa, laatisivat strategioita yksityisen sektorin aktivoimiseksi ilmastorahoituksen suhteen. Yrityksille on tärkeää, että kehitysmaihin suunniteltuja ilmastoprojekteja varten on helposti ja läpinäkyvästi tarjolla julkista rahoitusta.