Länsimaiden tuki Ukrainalle on ollut huomattavaa mutta silti riittämätöntä. Läntisten johtajien olisi tärkeää ymmärtää, että vahvempi taloudellinen, poliittinen, sotilaallinen, diplomaattinen ja moraalinen tuki Ukrainalle on tarpeen rauhan säilyttämiseksi Euroopassa.
Ukrainan kansan vankkumaton vastustus Venäjän hyökättyä maahan oli yhtä suuri yllätys länsimaiden pääkaupungeissa kuin Moskovassakin. Ukrainan presidentin Volodymyr Zelenskyin kuuluisaksi noussut tiuskaisu ”Tarvitsen ammuksia, en kyytiä” ei ilmeisesti ollut se vastaus, jota länsi odotti ehdottaessaan presidentille Kiovasta pakenemista.
Länsimaiden Venäjän-vastaisista talouspakotteista keskusteltiin etukäteen, mutta sopua muista kuin taloudellisista toimista ei tiettävästi saatu aikaan. Tämän lähestymistavan heikkoudet tulevat välittömästi ilmi.
Sotilaallistekninen tuki viivästyi tai sitä ei tarjottu lainkaan. Tässä suhteessa ukrainalaisten turhautuminen on helppo ymmärtää. Jos Ukraina saisi hävittäjän tai ilmapuolustusjärjestelmän joka kerta, kun Zelenskyille osoitetaan seisten suosiota jonkin länsimaan parlamentissa, tilanne Ukrainan ilmatilassa ja mahdollisesti kaikilla rintamilla olisi toisenlainen.
Toisaalta myös Naton reaktio on ymmärrettävä. Ero puolustusliiton jäsenten ja kumppaneiden välillä on ilmeinen. Ensin mainitut voivat tukeutua tiukkoihin sitoumuksiin, kun taas jälkimmäiset, niin valitettavaa kuin se onkin, voivat automaattisesti luottaa vain kauniisiin sanoihin ja rukouksiin.
Länsimaiden vastahakoisuus osoittaa yksiselitteistä poliittista sitoutuneisuutta on vähemmän ymmärrettävää. EU-jäsenyyden mahdollisuuden lupaamisella Ukrainalle olisi hyvin vähän käytännön merkitystä, sillä vaadittavien ehtojen täyttämistä voitaisiin edellyttää myöhemmin jäsenyysneuvotteluiden aikana, mutta se olisi rohkaiseva yhteenkuuluvuuden ja yhtenäisyyden symboli. EU:n reaktio Ukrainan helmikuun 28. päivänä jättämään jäsenyyshakemukseen oli kuitenkin lievästi sanottuna epämääräinen.
Ongelmallisinta on kuitenkin se, että Euroopan johtavat eliitit hyväksyvät toimintaa, joka heikentää yhteiskunnallista solidaarisuutta Ukrainalle. Kukaan ei voi pakottaa Saksan entistä liittokansleria, Euroopan Putin-mielisyyden ilmentymää Gerhard Schröderiä jättämään hyväpalkkaisia tehtäviään Venäjän energiayhtiöissä, mutta kukaan ei voi myöskään estää Saksan sosiaalidemokraattista puoluetta erottamasta Schröderiä riveistään. Tällaisiin toimiin ei kuitenkaan ole vielä ryhdytty. Monien eurooppalaisten yhtiöiden – erityisesti ranskalaisten kauppajättien – toiminta Venäjällä jatkuu entisellään, eikä maiden hallituksilta ei kuulu äänekästä kritiikkiä.
On sanomattakin selvää, että Ukrainan kohtalo on ensisijaisesti Ukrainan kansan ja sotilasjoukkojen käsissä. Länsimaiden kanta ja toimet ovat kuitenkin suoraan relevantteja, kun keskustellaan meneillään olevien rauhanneuvotteluiden seurauksista. Sekä Ukraina että Venäjä yrittävät saada selville, mitä länsi on ja ei ole valmis hyväksymään, ja nämä tulkinnat vaikuttavat lopputulokseen. Esimerkiksi Ukrainan hallinnon halukkuus luopua Nato-pyrkimyksistään ja suostua keskustelemaan neutraalista asemasta, mikä on todennäköisesti heikentänyt Ukrainan neuvotteluasemaa, on seurausta uskosta, ettei Nato koskaan aikonutkaan ottaa Ukrainaa jäsenekseen.
Merkittävä riski on, että havaitessaan ristiriitoja lännen kannoissa ja olettaessaan lännen toivotan nopeaa tulitaukosopimusta Ukrainan neuvottelijat suostuvat sopimukseen, joka ei ole heidän maalleen paras mahdollinen. Tähän voisi kuulua esimerkiksi Venäjän joukkojen jatkuva läsnäolo ja ainakin osittainen länsimaiden pakotteiden poistaminen.
Tämä toistaisi helmikuun 2015 Minsk II-neuvotteluiden kaavaa, jossa Saksa ja Ranska käyttivät diplomaattista valtaansa hyödyttömään sopimukseen, joka oli Ukrainalle täysin kelvoton ja palkitsi väkivaltaisuudet uudelleen aloittaneen osapuolen eli Venäjän.
Jos Ukraina ja länsi tekevät nyt samanlaisen valinnan nopeasta sopimuksesta perusteellisen ja toteuttamiskelpoisen sopimuksen sijasta sota erittäin todennäköisesti eskaloituisi lähitulevaisuudessa uudelleen. Sillä kertaa Venäjä vain olisi paremmin valmistautunut eikä toistaisi vuoden 2022 virheitä.
Sen sijaan on tärkeää varmistaa, että sopimus ei ainoastaan palauta ennen sotaa vallinneita olosuhteita vaan merkittävästi parantaa Ukrainan turvallisuustilannetta verrattuna helmikuun 23. päivään. Tämä voi onnistua, jos tilanne ajan myötä kääntyy Ukrainan eduksi, mitä ei vielä ole tapahtunut, jos ajatellaan menetettyjä ihmishenkiä, pakolaisten määrää ja taloudellista tuhoa.
Lännellä on monenlaisia mahdollisuuksia toimia. Ensinnäkin sen olisi kasvatettava taloudellista, poliittista, sotilaallista, diplomaattista ja moraalista tukeaan Ukrainalle ja viestittävä sen mukaisesti. Toiseksi sen ei kuulu painostaa Kiovaa lainkaan neuvomalla sitä hyväksymään huono sopimus, joka voisi mahdollisesti johtaa Ukrainan sisällä poliittiseen eripuraan ja kriisiin, joka syntyy tarpeesta muuttaa perustuslakia Nato-jäsenyyden osalta.
Kolmanneksi lännen olisi syytä tehdä Venäjän hallinnolle selväksi, että talouspakotteita ei tulla poistamaan kevyin perustein, ja samaan aikaan vahvistaa Euroopan energia- ja sotilaallista turvallisuutta. Neljänneksi sen on pohdittava, millaisia aitoja turvatakuita yksittäiset länsimaat tai Nato kokonaisuutena voivat olla valmiita tarjoamaan, jos Ukraina päättää jäädä blokkien ulkopuolelle. Hyviltä näyttävät ”vakuutukset” eivät enää riitä: ne ovat epäonnistuneet aiemmin ja ne epäonnistuvat uudelleen.
Ilman kestävää rauhaa Ukrainassa Euroopassakaan ei ole rauhaa. Länsimaisten poliitikoiden on korkea aika ymmärtää se.
