Valko-Venäjää vuodesta 1994 asti hallinnut Alexander Lukashenko voittaa hyvin todennäköisesti maassa 11. lokakuuta järjestettävät presidentinvaalit. Oppositio ei ole kykenevä eikä ehkä edes halukas haastamaan Lukashenkoa, ja hänellä on kansalaisten selvän enemmistön tuki takanaan. Lukashenkolla ja oppositiolla on yhteinen intressi suojella Valko-Venäjän suvereniteettia suhteessa Venäjään, ja Lukashenko on tässä tehtävässä keskeisessä roolissa. Näin ollen Minskissä ei tulla näkemään samanlaista kansannousua kuin Ukrainassa toissa talvena.
Lukashenkon voitto ei silti käännä kehitystä, jossa Valko-Venäjä on vähitellen menettämässä suvereniteettiaan Venäjälle. Maa saa Venäjältä jatkuvasti huomattavaa taloudellista tukea, ja hintana siitä Venäjä on hitaasti mutta varmasti tiukentanut otettaan Valko-Venäjän ulkopolitiikasta, puolustussektorista ja taloudesta.
EU:lla ei ole valmiutta eikä kykyä haastaa Venäjää Valko-Venäjän suhteen. Ja vaikka Valko-Venäjän hallintoa epäilemättä huolestuttaakin Venäjän kasvava itsevarmuus, ei Valko-Venäjältä kannata odottaa poliittisia suunnanmuutoksia, sillä maa on sellaisiin rakenteellisesti kykenemätön.
Mikäli EU tinkii demokratiaa ja ihmisoikeuksia koskevista kannoistaan, se vain vaarantaa oman uskottavuutensa arvopohjaisena yhteisönä ilman että se saisi Valko-Venäjällä aikaan mitään myönteistä muutosta. EU:n tulisikin Valko-Venäjän-politiikassaan keskittyä kauppaan, taloudellisten uudistusten edistämiseen ja koulutukseen. Niiden kautta on mahdollista varautua Valko-Venäjällä joskus koittavaan Lukashenkon jälkeiseen aikaan, ja jopa Vladimir Putinin jälkeiseen aikaan Venäjällä.