Presidentti Joe Bidenin hallinto ei puhu feministisestä ulkopolitiikasta, kuten eivät myöskään useimmat yhdysvaltalaiset ulkopolitiikan asiantuntijat. Hallinto on kuitenkin tehnyt kunnianhimoisia feministisiä linjauksia, jotka vaikuttavat koko liittovaltioon. Nähtäväksi jää, miten perusteellisesti ne muovaavat Yhdysvaltain ulkopolitiikkaa käytännössä.
Ulkopolitiikasta on viime vuosina tullut Yhdysvalloissa epätavallisen poliittista. Poliittisen kentän oikealla laidalla eristäytymispolitiikkaa kannattavat, ”Amerikka ensin” -äänet republikaanisessa puolueessa voimistuvat. Vasemmalla laidalla huomio siirtyy niin ikään kotimaan asioihin presidentti Bidenin luvattua ”ulkopolitiikkaa keskiluokalle”. Demokraattisessa puolueessa liberaalien haukkojen valta-asema horjuu samalla kun edistykselliset äänet saavat lisää painoarvoa ja huomio kohdistuu aiempaa enemmän monimuotoisuuteen ja tasa-arvoon. Sukupuolten välisen tasa-arvon ja ihmisoikeuksien edistämiseksi useat valtiot ovat viime vuosina alkaneet harjoittaa niin sanottua feminististä ulkopolitiikkaa. Onko Bidenin hallinnon keskittyminen monimuotoisuuteen osoitus siitä, että myös Yhdysvallat on lähdössä mukaan feministisen ulkopolitiikan suuntaukseen?
Biden on keskustalainen demokraatti, mutta hänen presidenttikautensa on tähän mennessä ollut silmiinpistävän edistyksellinen. Bidenin hallinto on onnistunut edistämään monia puolueen vasemmalle laidalle tärkeitä kysymyksiä. Näihin lukeutuvat muun muassa ilmastonmuutoksen torjunta ja maailmanlaajuiset vähimmäisverosopimukset, joita edistykselliset demokraatit, kuten Bernie Sanders, ovat ajaneet. Bidenin hallinto on myös Yhdysvaltain historian monimuotoisin.
Yhdysvaltain ulkopolitiikan tutkija Stephen Wertheim jaotteli hiljattain Foreign Affairs -lehdessä ilmestyneessä artikkelissaan edistykselliset demokraatit kolmeen eri ryhmään. Uusin ja poliittisissa piireissä vähiten edustettu ryhmä on ”pidättyväiset”, joiden mielestä Yhdysvaltain tulisi olla geopoliittisesti nykyistä vaatimattomampi ja sillä tulisi olla pienempi puolustusbudjetti ja vähemmän kansainvälisiä sitoumuksia. Lähinnä Bidenin hallintoa ovat ihmisoikeuksia ja kansainvälisyyttä korostavat liberaalit, joiden näkemykset muistuttavat entisten presidenttien George H. W. Bushin ja Bill Clintonin ulkopolitiikkaa. He kuitenkin painottavat aiempaa enemmän arvojen merkitystä, ihmisoikeuksia ja monenkeskisyyttä, mikä on näkynyt Bidenin hallinnon taipumuksena korostaa puheenvuoroissaan vastakkainasettelua demokratian ja autokratian välillä. Kolmas ryhmä on maailmanlaajuista yhteistyötä kannattavat ”globalistit”, jotka vastustavat vastakkainasettelua ja joiden mielestä presidentin tulisi keskittyä kansainväliseen yhteistyöhön globaalien ongelmien ratkaisemiseksi.
Wertheimin jaottelu ja ulkopolitiikkaa käsittelevä kommentointi laajemmin jättävät kuitenkin huomiotta feministisen ulkopolitiikan, vaikka siitä on viime vuosina tullut yhä yleisempi suuntaus erityisesti Euroopassa.
Feministinen ulkopolitiikka perustuu YK:n turvallisuusneuvoston vuonna 2000 hyväksymään päätöslauselmaan 1325, ”Naiset, rauha ja turvallisuus”. Sen mukaan konfliktit ja sodat vaikuttavat suhteettoman paljon naisiin ja tyttöihin ja naisilla on keskeinen rooli rauhanrakentamisessa. Vuonna 2014 Ruotsi nosti feminismin ulkopolitiikan keskiöön. Ruotsin feministinen ulkopolitiikka oli sanamuodoiltaan YK-päätöslauselmaa kunnianhimoisempi, sillä sen tarkoitus oli ”järjestelmällisesti sisällyttää sukupuolinäkökulma Ruotsin ulkopolitiikkaan”. Se rakentui kolmen teeman ympärille – oikeudet, edustus ja resurssit. Onko naisilla ja tytöillä yhtäläiset oikeudet? Ovatko naiset edustettuina ja vaikutusvaltaisia päätöksenteossa? Kohdennetaanko tasa-arvoa edistäville hankkeille resursseja? Ruotsin lisäksi myös useat muut maat ovat tämän jälkeen omaksuneet feministisen ulkopolitiikan: Kanada (2017), Ranska (2019), Meksiko (202), Espanja (2021), Luxemburg (2021), Saksa (2021) ja Chile (2022).
Myös Yhdysvallat on aktiivisesti pyrkinyt edistämään naisten oikeuksia. Se ei ole kuitenkaan seurannut Ruotsin esimerkkiä, vaan on pitäytynyt YK-päätöslauselman sanamuodoissa. Kongressi hyväksyi Naiset, rauha ja turvallisuus -säädöksen vuonna 2017, ja presidentin hallinnolle annettiin tehtäväksi laatia strategia naisten osallistumisen lisäämiseksi konfliktien ehkäisy- ja rauhanrakennusprosesseihin. Bidenin hallinto perusti maaliskuussa 2021 ensimmäisen tasa-arvopoliittisen neuvoston, jonka tekemän työn pohjalta ilmestyi ensimmäinen kansallinen tasa-arvo- ja yhdenvertaisuusstrategia lokakuussa 2021. Strategiassa kotimaiset ja kansainväliset kysymykset yhdistetään kymmeneen painopisteeseen, jotka kattavat koko hallinnon. Tavoitteina on muun muassa lopettaa sukupuoleen perustuva väkivalta, turvata ja parantaa pääsyä terveydenhuoltoon sekä edistää sukupuolten välistä tasa-arvoa ilmastonmuutokseen liittyvissä kysymyksissä. Yhdysvallat on siis liittynyt niiden maiden joukkoon, jotka ovat sisällyttäneet sukupuolinäkökulmia ulkopolitiikkaansa – vaikka se ei käytäkään nimitystä feministinen ulkopolitiikka.
Bidenin hallinnon käyttämät tasa-arvoa ja yhdenvertaisuutta korostavat sanamuodot kumpuavat maan historiasta. Rotusyrjinnällä on keskeinen rooli Yhdysvaltain historiassa ja nyky-yhteiskunnassa, minkä vuoksi yhdysvaltalaisille feminismin on oltava intersektionaalista. Tämä tarkoittaa sitä, että naisten aseman parantamisen tulisi olla osa laajempia pyrkimyksiä vähentää eriarvoisuutta yhteiskunnassa.
Yleisesti ottaen ruotsalaistyylisen feministisen ulkopolitiikan tasa-arvo- ja oikeuskeskeisyys käy hyvin yksiin Bidenin hallinnon politiikan sekä edellä esitettyjen kolmen lähestymistavan kanssa, vaikkakin hieman erilaisin painotuksin. Suurin päällekkäisyys on ehkäpä kansainvälisyyttä korostavien liberaalien kanssa, mutta kaikkiin kolmeen lähestymistapaan sekä kaikkiin Bidenin hallinnon tähän mennessä julkistamiin strategioihin sisältyy kuitenkin ajatus intersektionaalisesta feminismistä.
Strategioiden ja linjausten onnistuminen riippuu kuitenkin aina niiden toimeenpanosta. Nähtäväksi jää, miten perusteellisesti tasa-arvoa ja sukupuolinäkökulmia korostavat lähestymistavat vaikuttavat Yhdysvaltain ulkopolitiikkaan käytännössä. Se, että sukupuolta ei juuri mainita äskettäin julkaistussa kansallisessa turvallisuusstrategiassa, ei ole rohkaiseva merkki. Kuten kansallisen turvallisuusstrategian, myös Naiset, rauha ja turvallisuus -strategian laatii presidenttikohtainen hallinto, minkä vuoksi on olemassa riski epäjatkuvuudesta hallintojen välillä. Mutta ainakin kokoonpanonsa ja strategisen ajattelunsa osalta Bidenin hallinto tulisi nähdä yhtä feministisenä kuin feministisen ulkopolitiikan omaksuneet maat.
