Kun EU:n perustuslain tutkijasta tuli sen kätilö

Teija Tiilikaisen mielestä suomalaisten maailmankuvassa on laajentamien varaa

Ulkopoliittisen instituutin toimitusjohtaja Teija Tiilikainen on monessa mielessä ensimmäinen nainen; hän on ensimmäinen nainen ulkopoliittisen instituutin johdossa, hän oli ensimmäinen poliittinen valtiosihteeri ulkoministeriössä ja ensimmäinen suomalainen luomassa EU:n perustuslakia.

ALKUTEKIJÄ. Vuonna 1969 julkaistu Yhdysvaltojen entisen ulkoministerin Dean Achesonin muistelmat Present at the Creation (läsnä luomistyötä tehtäessä), on yhä kansainvälisen politiikan historiankirjoituksen klassikko. Kirja kertoi toisen maailmasodan jälkeisen maailmanjärjestyksen luomisesta; YK:n, Naton, IMF:n ja Maailmanpankin synnystä. Ulkoministerinä Acheson oli tiivisti kaikessa mukana.

Vaikka myös Euroopan unionin peruskivi muurattiin noina vuosina voi valtiotieteen tohtori Teija Tiilikainen väittää olleensa läsnä, kun kun nykyinen EU sai muotonsa. Pääministeri Matti Vanhanen (kesk.) nimitti hänet EU:n perustuslain selvitystyöryhmään eli konventtiin vuonna 2002.

–Konventin piti tehdä ehdotus jäsenvaltioille, mutta jossain vaiheessa se muuttui niin, että yritettiin melkein saada aikaan valmista sopimustekstiä, Tiilikainen muistelee.

Ranskan entisen presidentin Valery Giscard D’Estaingin johtama ryhmä loi pohjan EU:n perustuslaille, joka monen mutkan jälkeen tiivistyi –kriitikoiden mukaan paisui – Lissabonin sopimukseksi.

Sinänsä oli selvää, että jotain piti tehdä, olihan unioni aloittamassa suurinta laajentumiskierrostaan ottamalla mukaan Itä-Euroopan maita.

–Vanhat rakenteet oli suunniteltu alunperin kuudelle jäsenmaalle.

Tiilikainen oli mukana työryhmässä, joka pohti EU:n luonnetta oikeushenkilönä. Asia on ollut viime aikoina kuumaa poliittista valuuttaa, kun Suomessa EU-jäsenyyttä ollaan kirjaamassa perustuslakiin, ja kaikkialla Euroopassa pohditaan, mitkä ovat jäsenmaiden taloudelliset velvoitteet toisilleen.

Tutkija myöntää, että vaikka työ keskittyi pykäliin, niin siinä samalla etsittiin eurooppalaista identiteettiä.
–Haettiin, jos ei nyt kansakunnan muodostusta, niin julkisen tilan (ideologista) haltuunottoa. Siinä oli paljon ylevää puhetta.

Nurkkakuntainen media

Vaikka nämä kysymykset ovat joka päivä otsikoissa, häntä mietityttää, onko meillä sisäistetty syy- ja seuraussuhteita.

–Meillä media seuraa kotimaan politiikkaa sellaisen yksityiskohtaisuuden tasolla, että se voi olla jopa harhaanjohtavaa.

Näin provokatiivinen väite vaatii selityksen, ja se tulee.

–Taka-alalla olevat suuret kansainväliset kehityskulut ja tekijät jäävät huomaamatta, vaikka ne voivat olla itse asian kannalta jopa tärkeämpiä.

Tällainen on nykyinen finanssikriisi ja EU:n tapa reagoida siihen. Syyt tapahtumiin ja motiivit toimiin voivat hyvinkin olla monikansallisia.

Ilmiölle on olemassa jo puhki kulunut termi ”globalisaatio”, mutta sen seurauksia ei aina kotimaan kähinöissä sisäistetä.

Herätys ulkoministeriöön

Joskin tervehtymistä on tapahtunut.

Suomen tavassa tehdä ja keskustella ulkopolitiikasta on lyhyessä ajassa koettu Tiilikaisen mielestä ”vallankumouksellinen muutos”.

–Siirryttiin presidenttivetoisesta suljetusta ulkopolitiikasta, jossa eduskunta ja jopa keskeiset ministerit olivat sivussa, avoimeen hallitusvetoiseen ulkopolitiikkaan, jossa melkein kaikilla ministeriöillä on kansainvälisiä asioita ja eduskuntakin on hyvin paljon asioiden keskiössä.

Tässä muutoksessa Tiilikaisella on itselläänkin rooli. Kun Ilkka Kanervasta (kok.) tuli ulkoministeri vuonna 2007 hän nimesi Tiilikaisen poliittiseksi valtiosihteerikseen, jonka erityisalueena oli Euroopan unioni.

–Kyllä minä halusin vähän herätellä ulkoministeriötä tajuamaan, että ajat ovat muuttuneet. Valtiosihteeri viesti siitä, että ulkopolitiikka on tullut osaksi politiikkaa, että tässä on taustalla poliittinen tahto, Kanerva kertoo.

Virkamiehet sooloilevat

Kaikkia tämä muutos ei ole miellyttänyt.

Ministeriössä ja poliitikkojen parissa on yhä koulukunta, jolle puheet ulkopoliittisesta munkkilatinasta ovat ylpeyden eikä häpeän aihe. Heitä nykymeno hirvittää.

–Nyt ministeriön virkamiehetkin kirjoittavat lehtiin kirjoituksia, jotka eivät välttämättä ole linjassa ministeriön virallisten kantojen kanssa, kiteyttää Tiilikainen tuon nykymenon.

Samalla koko ulkopolitiikka -termi on hämärtynyt.

–Koko toimintaympäristö on muuttunut. Rajat hämärtyvät, ulkopolitiikka ei ole enää vain valtioiden välistä toimintaa. Kansainvälisillä järjestöillä, liittoumilla tai jopa yrityksillä on yhtä paljon valtaa kuin monilla valtioilla.

Tiilikainen luettelee tukun toimijoita YK, Nato, EU, IMF…

-Onko EU:n yhteinen maatalouspolitiikka osa sisä- vai ulkopolitiikkaa?

Hän korostaa, että vanhoja Paasikiven ja Kekkosen aikaisia totuuksia ei ole kumottu.

–Mutta ne ovat muuttuneet totuuksista väittämiksi. Ne ovat suhteellisia totuuksia, joita voidaan arvioida. Ennen niiden haastaja oli auttamatta väärässä.

Väite siitä, että maantieteelle emme voi mitään on yhä totta, mutta:
–Maantieteen vaikutus ja merkitys ei kuitenkaan ole sama kuin ennen.

Ohjuksella on vaikea osua

Myös politiikan välineet ovat muuttuneet. Siinä missä kansainvälisen politiikan määräävä tekijä aina 1980-luvun lopulle oli ohjus, lentotukialus, hävittäjä ja panssarivaunu, nyt määräävät dollarit, renminbit, eurot ja jenit.

Tämä muutos selittyy osittain sillä, että maantiede ei sittenkään ole pysyvää. Olemme siirtyneet rajoja korostavasta politiikasta rajat ylittävään politiikkaan.

–Nyt meillä on keskinäisriippuvuuden maailma. Valtiot ovat riippuvaisia paitsi toisistaan myös rahoituslaitoksista. Se on aivan eri maailma kuin se, missä laskettiin toisten ohjuksia, arvioi tutkija.
Tiilikaisen mielestä me olemme yhä vanhan valtiokäsitteen vankeja.

–Integraatio on ratkaisu siihen, ettei tuosta vankilasta tulisi kovin ahdas. Se tarjoaa pienemmille valtioille välineen globaalien riippuvuuksien hallitsemiselle.

Mutta mikä EU:n rooli tässä kaikessa lopulta on. Tai ehkä vielä yksinkertaisemmin, mikä EU on?
Vaikka Tiilikainen on viettänyt ison osan tutkijanuraansa tämän kysymyksen parissa, vastaus ei tule kuin apteekin hyllyltä.

–Hmmm.. Näen, että… Kyllä, kyllä Eurooppa on valtion aihio. Siinä on paljon valtion omaista.

Uusi ei aina sovi muottiin

Tiilikaisen mielestä EU:n identiteetti-keskustelua hämärtää olettamus, että on olemassa tietty valtio-muotti, johon EU:n on sovittava. Kuitenkin EU on täynnä ristiriitoja, se ei esimerkiksi voi tunnustaa valtiota, mutta voi tehdä niiden kanssa sopimuksia.

–Valtio ja liittovaltio ovat liian ahtaita kategorioita.

Jos EU ei mahdu kumpaankaan kategoriaan, niin mihin Suomi aikoinaan liittyi?

–Me liityimme prosessiin.

Tämän EU-kriitikot ovat unohtaneet. Liittymispuheiden juna -metafora oli sittenkin kuvaava. EU oli ja on yhä liikkeessä.

Mutta oli EU:n luonne mikä tahansa, ainakin toistaiseksi se on kaikesta huolimatta vasta se toinen todellisuus.

–Eurooppa-tasolla voidaan kyllä sopia, mutta jokainen poliittinen johtaja lunastaa paikkansa kotimaansa vaaleissa. Jos joutuu kotimaassaan ahtaalle, näkemys muuttuu.

Suomessa julkinen keskustelu on yhä nurkkakuntaista.