Ulkopoliittisen instituutin tutkija Veera Laine ja vieraileva vanhempi tutkija Tito Gronow ovat yhdessä kirjoittaneet Alio-mielipidekirjoituksen ”Tarina, jossa kärsimys ja sankaruus yhdistyvät”, joka julkaistiin Turun Sanomissa 10.6.
Tarina, jossa kärsimys ja sankaruus yhdistyvät
Nyky-Venäjä pyrkii valjastamaan historiaa monin eri tavoin poliittiseen käyttöön, mutta lokakuun 1917 vallankumouksen perintö on nykyhallinnolle ongelmallinen. Onkin mahdollista, että muistojuhla pyritään viettämään vähin äänin.
Vallankumouksen muistamisen yksi hankaluus on se, että nyky-Venäjä joutuu ottamaan kantaa Neuvostoliiton myyttiseen syntytarinaan ja samalla ilmaisemaan suhteensa Neuvostoliittoon. Venäjä on Neuvostoliiton juridinen seuraajavaltio, mutta historian jatkuvuuden osoittaminen on ollut valikoivaa.
Esimerkiksi voittoa toisessa maailmansodassa juhlitaan vuosittain toukokuun 9. päivänä mahtavin menoin, eikä juhlapuheissa ole tehty tarkkaa eroa ”meidän armeijamme” ja neuvostoarmeijan välille. Neuvostoliiton suuret saavutukset, erityisesti voitto natsismista, on otettu osaksi kansallista kertomusta, mutta vääryydet on joko pyritty kiinnittämään yksiselitteisesti henkilöihin tai häivyttämään virallisesta historiankirjoituksesta.
Vallankumous on aina ollut suuri tarina, riippumatta siitä kenen kertomana. Neuvostoliitossa tämän tarinan painotukset muuttuivat kulloisenkin politiikan mukaan, mutta lokakuun vallankumouksen asema ”perustavana myyttinä” säilyi neuvostojärjestelmän hajoamiseen asti.
Perestroikan vuosina menneisyydestä puhuminen vapautui, ja lokakuun vallankumousta saatettiin kutsua vallankaappaukseksi tai Neuvostoliittoa imperiumiksi. Gorbatshovin puheissa perestroika mieltyi ”korjaavaksi” vallankumoukseksi: sosialismi oli eksynyt alkuperäiseltä tieltään, ja se oli palautettava oikeille raiteille.
Jeltsinin tapa puhua vallankumouksesta korosti yhä sen suurta merkitystä, mutta arvolataus oli muuttunut jyrkän kielteiseksi. Vallankumouksen katsottiin aiheuttaneen kaaosta ja kärsimystä, ja lisäksi keskeyttäneen demokratian luonnollisen kehittymisen Venäjällä – jota Jeltsin oli itse siis jatkamassa.
Kansalliset juhlapäivät muutettiin myös vastaamaan uutta järjestystä, ja lokakuussa vietetty vallankumouksen päivä lakkautettiin. Tosin jo 1970-luvulla voitonpäivästä oli tullut merkittävämpi kansallinen juhlapyhä kuin vallankumouksen muistopäivästä.
1990-luvulla lokakuun vallankumous oli siis virallisessa kielenkäytössä tragedia, mutta Putinin puheissa tragedia on sen sijaan ollut neuvostoimperiumin hajoaminen. Putin on syyttänyt bolsevikkeja ensimmäisen maailmansodan häviämisestä ja Venäjän kansallisten intressien pettämisestä.
Neuvostoliiton jatkajavaltion presidentti Putinia on kritisoitu Neuvostoliiton toimintatapojen palauttamisesta, mutta hänellä on vaikea suhde Neuvostoliiton perustajaan Leniniin. Leninin ruumiin hautaaminen nousee Venäjällä säännöllisesti keskustelunaiheeksi, ja vuosi 2017 voisi olla luonteva hetki toteuttaa se. Venäjän johto kuitenkin näyttää empivän.
Muistojuhlan viettämistä hankaloittaa sekin, että viime vuosien venäläisessä diskurssissa vallankumouksista on tehty ei-toivottuja ja epäisänmaallisia, erityisesti kun on ollut kyse värivallankumouksista entisissä Neuvostoliiton maissa.
Historioitsijat ilman rajoja -yhdistyksen järjestämässä seminaarissa (19.5.) johtava tutkija Sergei Žuravlev totesi, että päätös vallankumouksen vuosijuhlan vietosta valtakunnan tasolla oli yhä ”Putinin työpöydällä”.
Nykyisen Venäjän johdon pitäisi pystyä ratkaisemaan kiusallinen kysymys: miten muistaa vallankumousta myönteisessä merkityksessä, ja samaan aikaan tuomita vallankumouksellisuus?
Vuoden 1917 juhliminen antaa Venäjän johdolle toisaalta myös mahdollisuuden poimia rusinoita pullasta. Samalla voidaan muistella niitä sankareita ja kärsijöitä, väristä riippumatta, joiden roolia halutaan tänään korostaa.
Suuri Venäjän vallankumous, kuten se nyky-Venäjällä tunnetaan, on tarina, jossa kärsimys ja sankaruus yhdistyvät. Venäjän nykyjohto haluaa vakuuttaa kansan siitä, että länsimaista poiketen Venäjä on maa, jolla on missio. Siksi Venäjän puolesta kannattaa edelleen kärsiä, koska se vie lopulta parempaan.
Kirjoittajat ovat Ulkopoliittisen instituutin tutkijoita.