Ulkopoliittisen instituutin koordinaattori Julia Jansson julkaisi Tiede -lehdessä artikkelin terrorismista.
Terrorismin torjunta ei alkanut New Yorkista 2001. Se alkoi Roomasta 1898. Miksi maailma sitten yhä elää terrorismin pelossa? Siksi, että vuosikymmeniin poliittinen murha ei ollut murha.
Yhdysvaltain presidentti julisti: ”Tämä ideologia on rikos kaikkia ihmisiä kohtaan, ja koko ihmiskunnan pitäisi liittyä yhteen sitä vastustamaan.” Hän vaati, että ideologian kannattajien puheita, kirjoituksia ja tapaamisia pidetään kapinallisina ja heidän tekemisiään rajoitetaan. Presidentti myös vertasi ideologian kannattajia merirosvoihin, joita on vuosisatojen ajan pidetty ihmiskunnan vihollisina.
Presidentti ei ollut George W. Bush, ajankohta ei 2000-luvun alku eikä ideologia islamismi. Puhuja oli Theodore Roosevelt, vuosi 1901 ja hänen vihollisensa anarkistit. Rooseveltin edeltäjä William McKinley oli juuri kuollut anarkistin luotiin.
Poliisi kokoontui salaa
1800- ja 1900-luvun taitteessa anarkistiterroristit vavisuttivat turvallisuudentunnetta Atlantin molemmin puolin. He kylvivät pelkoa ja hakivat huomiota aatteilleen väkivaltaisilla hyökkäyksillään, jotka kohdistuivat erityisesti vallanpitäjiin.
Kun anarkisti murhasi Itävallan keisarinnan Sisin syyskuussa 1898, Eurooppa alkoi olla sekasorron partaalla. Anarkisteja kutsuttiin muun muassa ”villeiksi pedoiksi vailla kansallisuutta”.
Aikalaisprofessori G.M. Fiamingo kuvaili heitä Early writings on terrorism -teoksen mukaan näin: ”Me saatamme turhaan etsiä parempaa määritelmää anarkismille kuin se, jonka pieni kaksitoistavuotias tyttö antoi. Henkilö, joka ei tuntenut tilannetta, kysyi tytöltä, mitä hänen isänsä teki ulkomailla. Tyttö vastasi: Hän työskentelee Anarkian puolesta. Mutta tiedätkö sinä pikkuinen, mitä Anarkia tarkoittaa? Tottahan toki, se tarkoittaa sitä että vihataan Jumalaa, hallitusta ja rikkaita!”
Tilanteen rauhoittamiseksi Roomassa järjestettiin marras-joulukuussa 1898 anarkismin vastainen poliisikonferenssi. Sen tarkoitus oli rakentaa kansainvälistä poliisien yhteistyötä, luoda järjestelmä hyökkäyksiltä suojautumiseen ja estää anarkististen teorioiden leviäminen.
Paikalle tuli poliiseja ja muita rikosten ehkäisyn asiantuntijoita 21:stä Euroopan maasta. Laajasta osallistujamäärästä huolimatta konferenssi onnistuttiin pitämään salaisena – monet historioitsijat väittivät vielä sata vuotta myöhemmin, ettei sitä koskaan järjestetty.
Rangaistukseksi teloitus
Roomassa edustettuina olleiden maiden poliittiset näkemykset olivat hyvin erilaisia. Mukana oli esimerkiksi Britannia, tunnettu poliittisten pakolaisten turvapaikka, sekä Sveitsi ja Ranska, jotka puolestaan olivat anarkismin pelossa sulkeneet rajansa samalta pakolaisjoukolta.
Yhtenä konferenssin tavoitteena oli anarkismin määrittely, mutta sen sisällöstä syntyi ymmärrettävästi erimielisyyttä. Monien mielestä anarkismiin voitiin niputtaa kaikki vallankumouksellisuus, toisten mielestä ei.
Lopulta määritelmäksi valittiin lattea ”anarkismi pyrkii tuhoamaan väkivaltaisin keinoin sosiaalisen organisaation”. Se jätti tilaa kansalliselle harkinnalle siitä, mitkä teot määritelmä kattaa.
Kirjavista kannoista huolimatta konferenssin päätöslauselmissa anarkismi julistettiin yhteistuumin rikollisuudeksi. Lisäksi suositeltiin, että anarkististen tekojen suunnittelu ja valmistelu lisätään osallistujamaiden rikoslakiin. Myös anarkistisen propagandan levittäminen piti kieltää ja anarkistiseen ryhmään kuuluminen tehdä laittomaksi.
Mikäli anarkisti tappoi valtionpäämiehen, piti rangaistukseksi säätää teloitus. Konferenssi mainitsi erikseen, että teloitus ei saa olla julkinen. Jo silloin ymmärrettiin, että terrorismi saa voimansa nimenomaan julkisuudesta.
Politiikka rajattiin ulos
Rooman konferenssi valoi perustaa poliisien kansainvälisille yhteistyöjärjestöille. Nykyisen Interpolin edeltäjä Kansainvälinen rikospoliisikomissio ICPC perustettiin vuonna 1923. Se ehti toimia vain viisitoista vuotta, ennen kuin se joutui natsien haltuun toisen maailmansodan aattona. Sodan aikana sen päämaja siirrettiin Wienistä Berliiniin, ja suurin osa jäsenvaltioista jätti järjestön.
Natsivallan romahdettua organisaatio perustettiin Belgian johdolla uudelleen 1946. Tuolloin sille muodostettiin demokraattinen päätöksentekojärjestelmä, ja sääntöihin kirjattiin, ettei järjestö saa puuttua eikä osallistua uskonnollisiin, poliittisiin, sotilaallisiin eikä rotuun kytkeytyviin tekoihin.
Sääntö oli – ja on yhä – eri maiden poliisien vapaaehtoisen yhteistyön perusta. Samalla se kuitenkin rampautti terrorismin vastaisen taistelun. Kun Interpol piti terrorismia poliittisena ongelmana ja politiikka oli rajattu kansainvälisen poliisiyhteistyön ulkopuolelle, järjestö katsoi, että se oli voimaton terrorismin edessä.
Tämä johti kylmän sodan aikana syytöksiin tekopyhyydestä, sillä komissiosta organisaatioksi nimensä muuttanut Interpol vältteli puuttumasta tapauksiin, jotka ilmiselvästi olisivat kuuluneet sen mandaattiin. Ongelmallisia olivat esimerkiksi terroristisessa tarkoituksessa tehdyt murhat, tuhopoltot, kidnappaukset ja ryöstöt.
Murhasta tuli taas murha
Kansainvälinen terrorismin vastainen yhteistyö ontui vuosikymmeniä, koska Interpol ei puuttunut sellaisiin rikoksiin, joiden katsottiin liittyvän politiikkaan.
1980- ja 1990-luvulla järjestön asenne hiljalleen muuttui. Vuonna 1998 Interpol tuomitsi terrorismin avoimesti ja ryhtyi kutsumaan sitä rikollisuudeksi. Muutosta selittää se, että perustamisvuodesta lähtien järjestössä mukana ollut Yhdysvallat sai enemmän valtaa organisaatiossa. Myös paljon julkisuutta saaneet kansainväliset terroristi-iskut vaikuttivat asiaan.
Interpolin uuden kannan mukaan terroriteot ovat itse asiassa ryväs rikoksia. Jos ideologisesti motivoitunut teko sisältää rikollisia aineksia, poliisin näkökulmasta se on rikos. Murha on murha tavoitteista riippumatta.
Ympyrä sulkeutui
Ympyrä siis sulkeutui, sillä tasan sata vuotta aiemmin Roomassa pidetty anarkismin vastainen poliisikonferenssi oli samalla tavalla luokitellut anarkistisen toiminnan rikollisuudeksi. Jopa perustelut olivat samat. Sekä Interpol että Rooman konferenssi päättivät, että terroristitekojen taustalla vaikuttavat poliittiset tavoitteet voi jättää huomiotta. Näin anarkismia ja terrorismia voitiin käsitellä puhtaana rikollisuutena.
Uusi määrittely, jossa terroristiteot pilkottiin erilaisiksi rikoksiksi, vauhditti kansainvälistä yhteistyötä terrorismia vastaan. Poliisiyhteistyössä on helpompi käsitellä murhia ja kidnappauksia kuin terrorismia. Tekojen poliittisuus tekee asioista monimutkaisia: jos terroristeihin suhtaudutaan poliittisina rikollisina, heitä on usein mahdoton esimerkiksi karkottaa, sillä monissa maissa laki kieltää luovuttamasta poliittisista rikoksista epäiltyjä.
Terrorismin vastainen taistelu saatiin käyntiin, vaikka terrorismille ei ole vieläkään olemassa kansainvälisesti hyväksyttyä määritelmää. Terroristi on sana, jota voidaan käyttää vain vastustajasta. ”Toisen terroristi on toisen vapaustaistelija” -klisee pitää edelleen paikkansa.
Julia Jansson on poliittisen historian jatko-opiskelija Helsingin yliopistossa. Hän tutkii kansainvälisen terrorismin vastaisen poliisiyhteistyön kehitystä.
Separatistit iskeneet useimmin
Sataan vuoteen on mahtunut satoja terrorismiksi luokiteltuja tekoja. Kansainvälisen terrorismin kuumina vuosina 1960- ja 1970-luvulla niitä tehtiin niin Euroopassa kuin arabimaissa, Latinalaisessa Amerikassa, Japanissa ja Kanadassa. Terroristien ydinjoukkoon kuuluivat vasemmistolaiset ja kolonialismin vastaiset ryhmät.
Nykyisin pahimmaksi terroristiuhkaksi länsimaissa mielletään islamistit, vaikka useimmin iskevät separatistit. Esimerkiksi 2010 Euroopassa tehtiin 249 terrori-iskua, joista Europol luokitteli kolme islamistisiksi. Separatistisia iskuista oli 160 ja vasemmistolaisia 45.
2004–2008 Al-Qaida otti vastuun 313 iskusta, joissa kuoli 3 010 ihmistä. Heistä 12 prosenttia oli länsimaalaisia. Suurin osa islamistisista terrori-iskuista tehdään Irakissa ja Afganistanissa.
Islamistit iskeneet tappavimmin
Eniten ihmishenkiä vaatineet terrori-iskut:
– 11.9.2001 Yhdysvallat, Al-Qaidan iskusarja, 2 982 uhria.
– 14.8.2007 Irak, autopommi-iskut jazidien uskonnollista vähemmistöä vastaan, 796 uhria.
– 19.8.1978 Iran, islamistien sytyttämä Rex-elokuvateatterin palo, yli 400 uhria.
– 1.–3.9.2004 Venäjä, ingusialais- ja tsetseenimilitanttien koulukaappaus Beslanissa, 360 uhria.