Kirgistanin ja Tadžikistanin rajanmäärityssopimus rauhoittaa toteutuessaan yhden Keski-Aasian ongelmallisimmista konfliktipesäkkeistä. On huomattavaa, että sopimus saavutettiin ilman ulkoisten osapuolten välitystä. Se avaa mahdollisuuden kasvavalle alueelliselle yhteistyölle ja yhdentymiselle, joihin länsi on rohkaissut vuosia.
Ensimmäinen kolmenvälinen huippukokous Kirgstanin, Uzbekistanin ja Tadžikistanin välillä järjestetään Hudžandissa, Tadžikistanissa maaliskuun 31. päivä. Tapahtuma on historiallisesti merkittävä: Se on paitsi ensimmäinen laatuaan myös seurausta pitkään kiistellyn Kirgistanin ja Tadžikistanin välisen rajan lopullisen määrityspöytäkirjan allekirjoittamisesta. Määrityssopimus vakiinnuttaa lailla rajan Kirgisian ja Tadzikistanin välillä. Seuraavana vuorossa on rajanvetoprosessi, eli rajan fyysinen määrittely.
Kirgistan ja Tadžikistan itsenäistyivät kumpikin Neuvostoliiton romahdettua. Maiden yhteinen 972 kilometrin raja piirrettiin neuvostoaikana mielivaltaisesti uudelleen lukuisia kertoja. Tämä on osaltaan vaikuttanut siihen, että maiden välisen rajan sijainnista on väännetty kättä vuodesta 1991 lähtien. Kirgiisi-, tadžikki- ja uzbekkiyhteisöt elävät tiheästi asutussa Ferganan laaksossa vierekkäin eräänlaisessa shakkilautakuviossa. Tämä on tehnyt mahdottomaksi valtiorajojen määrittelyn etnisen taustan perusteella. Neuvotteluista huolimatta merkittävä osa rajoista niin Kirgistanin ja Uzbekistanin, Kirgistanin ja Tadžikistanin kuin Uzbekistanin ja Tadžikistanin välillä oli kiistanalaisia 2010-luvulle saakka.
Uzbekistanin johdon vaihduttua vuonna 2016 hallinto neuvotteli onnistuneesti maan rajat sekä Kirgistanin että Tadžikistanin kanssa. Sitä vastoin konfliktit Kirgistanin ja Tadžikistanin rajalla kiihtyivät. Maiden jäsenyys Venäjän luotsaamassa Kollektiivisen turvallisuussopimuksen järjestössä ei estänyt ristiriitojen voimistumista. Toistuvat paikalliset yhteenotot laidunmaiden ja veden saatavuudesta kärjistyivät taisteluiksi, jotka lähentelivät täysimittaista valtioiden välistä sotaa vuosina 2021 ja 2022. Niin alueelliset kuin kansainväliset rauhanvälitystarjoukset hylättiin ja raja suljettiin.
Länsimaat ovat vuosia, ellei vuosikymmeniä, sinnikkäästi kannustaneet Keski-Aasian valtioita lisäämään yhteistyötä keskenään siinä toivossa, että alueellinen yhdentyminen voisi lisätä alueen vakautta, vaurautta ja turvallisuutta. Samaan aikaan Keski-Aasian alueellisella integraatiolla on ollut hyvin vähän paikallisia kannattajia. Yhdentymistä ovatkin johtaneet ulkopuoliset toimijat, ennen kaikkea Venäjä, virallisten järjestöjen kuten Euraasian talousunionin ja sen edeltäjien kautta. Keski-Aasian maiden hallintojen osallistumista tällaisiin aloitteisiin on motivoinut pääasiallisesti kiinnostus vahvistaa suhteitaan alueen ulkopuolisiin toimijoihin.
Noin kymmenen vuotta sitten Keski-Aasian johtajien katse alkoi kuitenkin kääntyä ympäröivistä valloista lähinaapureihin. Muutos on ennen kaikkea Keski-Aasian hallintojen välistä yhteistyötä edistäneen Uzbekistanin presidentti Šavkat Mirzijojevin ansiota. 2020-luvun alusta alkaen Kirgistanin ja Tadžikistanin jännitteinen suhde on ollut alueen politiikassa pikemminkin poikkeus sääntöön.
Kun Kirgistanin ja Tadžikistanin presidentit halasivat kameroiden edessä maaliskuussa 2025, oli selvää, että Mirzijojevin ”hyvä naapuruus” oli levittäytynyt Uzbekistanin rajojen ulkopuolelle.
Kirgistanin ja Tadžikistanin rajanmäärittelyn onnistuminen on yllättävää seurausta autoritaarisuuden noususta presidentti Sadyr Japarovin Kirgistanissa. Aiemmin paikallistason vastustus esti maanvaihtoja sisältävät sopimukset, mikä rajoitti maan hallinnon sopimustahtoa ja -kapasiteettia. Kirgistanin ja Uzbekistanin välisen rajasopimuksen solmiminen vuonna 2022 olikin merkki siitä, että poliittinen tilanne oli muuttunut Japarovin hallinnon kasvavan autoritaarisuuden vuoksi. Kirgistanin raja-alueen asukkaat, kansalaisjärjestöt, ja maan poliittinen oppositio vastustivat Uzbekistanin kanssa neuvoteltua rajasopimusta kiivaasti, mutta Japarov vaiensi arvostelijansa voimakeinoin.
Tadžikistanissa presidentti Emomali Rahmonin uudenlainen sopimushalukkuus selittyy todennäköisesti hänen autoritaarisella seuraajasuunnittelullaan. Rahmon on vuosien ajan valmistautunut luovuttamaan vallan pojalleen Rustam Emomalille. Konfliktin mahdollisuus Tadžikistanin ulkorajalla halutaan minimoida, jotta vallanvaihto tapahtuisi mahdollisimman suotuisissa olosuhteissa. Rajan avaamisella olisi myös myönteinen vaikutus Tadžikistanin talouteen.
Kirgistanin ja Tadžikistanin rajanmäärityssopimus osoittaa, että Keski-Aasian itsevaltaiset johtajat pystyvät ratkaisemaan äärimmäisen hankalia kysymyksiä keskenään. Vaikka autoritaarinen neuvottelumenetelmä on osoittautunut onnistuneeksi lyhyellä aikavälillä, sen keskipitkän ja pitkän aikavälin vaikutuksia ei kuitenkaan vielä tunneta.
Toistaiseksi sopimus on olemassa vain paperilla. Seuraava vaihe rajanvedossa ei sisällä vain rajan vahvistamista paikan päällä, vaan myös luovutettujen alueiden väestön uudelleenasuttamisen. Vastarinta voi yllättää viranomaiset ja kärjistyä maanlaajuisiksi protesteiksi, erityisesti Kirgistanissa. Sopimuksen toimeenpano myös edellyttää monitasoista valtioiden välistä yhteistyötä luonnonvarojen hallinnassa. Kun huomioidaan aiemman kokemuksen puute, rehottava korruptio ja heikko viestintä, tehtävä on haastava molempien maiden hallituksille.
Kirgistanin ja Tadžikistanin rajanmäärityssopimus on vasta ensimmäinen askel kohti kestävää rauhaa Ferganan laaksossa. Saavutus kuitenkin viittaa siihen, että Keski-Aasia saattaa olla kiihtyvän alueellisen yhdentymisen tiellä. Kehitys on myönteistä, kun otetaan huomioon alueen kohtaamat haasteet. Rajallisten luonnonvarojen hallinta, kauppareittien kehittäminen ja huumekaupan vastainen taistelu ovat esimerkkejä haasteista, jotka voidaan ratkaista vain yhteistyössä naapurimaiden kesken.
