ILMASTONEUVOTTELUISSA KANNATTAISI EDELLEEN AJAA KAHDELLA RAITEELLA
Suomenkielinen yhteenveto Ulkopoliittisen instituutin Briefing Paperista numero 59
Kööpenhaminan ilmastokokous ei hälventänyt epäselvyyttä globaalin ilmastopolitiikan tulevaisuudesta. Sopuun päästiin kuitenkin vuoden jatkoajasta kahdelle eri neuvotteluraiteelle. Ensimmäinen raide käsittelee teollisuusmaiden päästövähennyksiä Kioton pöytäkirjan toisella sitoumuskaudella ja toinen kaikkien maiden ilmastonmuutosta torjuvia toimia.
Erilliset neuvottelut on usein koettu hankaliksi teollisuusmaille, joilla on velvoitteita Kioton pöytäkirjassa. EU onkin halunnut neuvotella kaikista toimista uuden ja kattavan pöytäkirjan, joka sisältäisi Kioton tärkeimmät elementit. Kahdella neuvotteluraiteella jatkamisella on kuitenkin hyötynsä, jotka kumpuavat Kööpenhaminan kokouksen jälkeisistä poliittisista realiteeteista.
Sopimusarkkitehtuurin muutoksella olisi poliittisia seurauksia. Kehitysmaat katsoisivat teollisuusmaiden perääntyvän velvoitteistaan, jos Kioton pöytäkirjasta luovuttaisiin. Näin todennäköisesti kävisi, vaikka teollisuusmaiden keskeiset velvoitteet tulisivat osaksi uutta, laajempaa ja heikompaa järjestelmää.
Ei näytä siltä, että oikeudellisesti sitovalla sopimuksella saavutettaisiin ympäristön kannalta parempia tuloksia kuin heikommalla, mutta laajemmalla kansainvälisellä järjestelmällä. Laajassa järjestelmässä olisi mukana enemmän maita – mm. johtavat kehitysmaat sekä Yhdysvallat.
Ympäristön sekä neuvotteludynamiikan kannalta kahden neuvotteluraiteen järjestelmässä on selkeitä etuja. Kioton pöytäkirjan allekirjoittaneiden teollisuusmaiden tulisi sopia toisesta sopimuskaudesta. Laajempi maaryhmä, mukaan lukien Yhdysvallat ja johtavat kehitysmaat, voisivat sopia oikeudelliselta muodoltaan kevyempiä kansainvälisiä velvoitteita. Näihin kevyempiin velvoitteisiin maat pystyisivät sitoutumaan ilman poliittisesti mahdottomalta näyttävää ratifiointiprosessia.
Järjestelmä myös pitäisi hengissä Kioton pöytäkirjan tärkeät saavutukset; sen oikeudellisesti sitovan kehikon sekä lukuisat operatiiviset yksityiskohdat, kuten kansainvälisen hiilikaupan säännöt. Näiden avulla olisi tulevaisuudessa – poliittisten suhdanteiden niin salliessa – mahdollista perustaa kattava, kansainvälisiin oikeudellisiin normeihin perustuva ilmastohallintajärjestelmä.
Tärkein etu olisi kuitenkin se, että kahden raiteen ”hybridijärjestelmä” toisi nykyistä merkittäväsi suuremman osan globaaleista kasvihuonekaasupäästöistä edes jonkinlaisen kansainvälisen säätelyn piiriin.
