Taliban-hallinnon ensimmäinen vuosi sujui odotuksia vakaammin mutta ihmisoikeuksia sortaen. Sisäiset jakolinjat, poliittinen väkivalta ja taloudellinen ahdinko haastavat nykyhallintoa. Muuttuneessakin tilanteessa kansainvälisellä yhteisöllä on vastuu tukea afganistanilaisia heidän omista prioriteeteistansa käsin.
Lähes kaksikymmentä vuotta kestänyt kansainvälinen interventio Afganistanissa ja maan sisällissota päättyivät 15. elokuuta 2021 Talibanin vallattua Kabulin. Sodan aikana ainakin yli 176 000 afganistanilaista menehtyi ja lukemattomat ihmiset vammautuivat ja menettivät elantonsa. Talibanin valtaannousu on herättänyt kysymyksiä paitsi kansainvälisen kriisinhallinnan tuloksista myös nykyhallinnon luonteesta. Afganistan on jälleen Islamilainen emiraatti, mutta jatkaako taliban 1990-luvun kovia otteita, vai onko liike uudistunut?
Yhtäältä Taliban-hallinto on sulkenut naiset enenevästi neljän seinän sisälle ja sortanut kansalaisyhteiskuntaa ja toimittajia. Miljoonien tyttöjen pääsy kouluun on lupauksista huolimatta evätty. Taustalla vaikuttavat liikkeen sisäiset jakolinjat: näyttää siltä, että Kandaharissa päämajaansa pitävä, uskovaisten emiiri Haibatullah Akhundzada linjaa politiikkaa yhä konservatiivisempaan suuntaan, ja Kabulin Taliban-hallinto joutuu myötäilemään koventuvaa linjaa.
Toisaalta talibanien kostonkierre entistä valtiokoneistoa vastaan on ollut pelättyä hillitympää, joskaan ei olematonta. Hallinnollisista vaikeuksistaan huolimatta talibanit ovat kyenneet myös esimerkiksi keräämään verotuloja kohtuullisesti. Taliban-hallinnon ja sitä edeltäneen tasavallan välillä on jatkuvuuksia: Taliban on edeltäjänsä lailla keskittänyt valtaa, ja moni entisen hallinnon työntekijöistä (naisia ja turvallisuussektoria lukuun ottamatta) työskentelee nyt talibanien rinnalla. Tilanne ei ole merkittävästi muuttunut monin paikoin maaseutua, missä valtaosa väestöstä asuu ja missä talibanit olivat jo vallassa kauan ennen elokuuta 2021.
Talibanin ja sen vastaisten taisteluiden loppuminen päätti aktiivisen sotatilan, mikä on kohentanut yleistä turvallisuustilannetta. Toisaalta varsinkin viime kuukausina Isisin paikallinen läänitys Islamic State of Khorasan Province (ISKP) on lisännyt terrori-iskuja maan šiialaista hazaraväestöä kohtaan. Myös Tadžikistanin tukema, entisen varapresidentin Amrullah Salehin johtama National Resistance Front yrittää nostattaa kapinaa talibanhallintoa vastaan.
Väkivallan uhan rinnalla syvä taloudellinen ahdinko haastaa valtaapitäviä ja afganistanilaisten inhimillistä turvallisuutta. Taustalla vaikuttavat edellisen valtionhallinnon riippuvuus mittavasta raha-avusta ja se, että kansainvälisen yhteisön suhde Afganistaniin on muuttunut nykyisen hallinnon alla. Ennen elokuuta 2021 ulkomainen apu oli jopa 45 prosenttia maan bruttokansantuotteesta, mikä on kestämättömän korkea taso. Perinteisen kehitysyhteistyön äkillinen lopettaminen sekä Talibanin vastaiset pakotteet ja Afganistanin keskuspankin varojen jäädytykset pysäyttivät kuitenkin valtaosan maahan suuntautuneista rahavirroista. Mittavan kansainvälisen läsnäolon poistuminen on vienyt paikallisilta merkittäviä tulonlähteitä. Vaikka Yhdysvallat lievensikin pakotepolitiikkaansa keväällä 2022, epävarmuus uusista vallanpitäjistä tyrehdyttää ulkomaiset sijoitukset edelleen.
Kaikki tämä on johtanut tilanteeseen, jossa viime talvena pelättiin talouden romahtamista ja laajamittaista nälänhätää. Pahin pystyttiin estämään humanitaarisella avulla, mutta tarve ei ole hävinnyt. Sadattuhannet afganistanilaiset ovat menettäneet työnsä. Valtion peruspalveluissa, kuten terveydenhuollossa, on vakavia ongelmia. Samalla ruoan hinta nousee Afganistanissa muun maailman tavoin. Tällä hetkellä yli puolet Afganistanin väestöstä on akuutissa avun tarpeessa, ja tilanteen pelätään pahentuvan talveksi.
Kansainvälisellä yhteisöllä onkin vaikeita valintoja edessään. Yhtäältä on selvää, että Taliban on pystyttänyt ihmisoikeuksia polkevan teokratian, joka ei vastaa minkäänlaisen ehdollisen avun vaatimuksia. YK:n UNAMA-mission koordinoimana tuki rajoittuukin nyt humanitaariseen apuun ja perustarpeiden toteutumisen tukeen. Vipuvarret Talibanin politiikkaan vaikuttamiseen esimerkiksi naisten ja tyttöjen oikeuksien osalta ovat kuitenkin hukassa. Voimakeinot eivät 20 vuoden sodan aikana tuottaneet kestäviä tuloksia, eikä tällaisiin ole miltään suunnalta nykytilanteessa haluja. Kauppasaarrot ja varojen jäädytykset ovat jo käytössä. Neuvottelutkaan eivät näytä auttaneen, sillä Taliban on pettänyt lupauksensa toistamiseen.
Vetäytyminen ei ole poistanut vastuuta Afganistanin kohtalosta. Maan hallituksesta riippumatta kansainvälinen yhteisö voi edelleen vaikuttaa afganistanilaisten etuun: keskeistä on realistinen ja kontekstisidonnainen tavoitteenasettelu, strategisen tason koordinaatio sekä tuen perustuminen afganistanilaisten tarpeisiin ja prioriteetteihin. Olennaista on kyetä käyttämään hyödyksi sotatilan loppumisen luomia mahdollisuuksia. Tämä ei tarkoita ihmisoikeuksista joustamista. Päinvastoin selkeät viestit talibanien suuntaan ja kaikkien tilaisuuksien hyödyntäminen hallintoon vaikuttamiseksi ovat tärkeässä roolissa. Afganistanilaisia ei tule unohtaa, eivätkä he ansaitse tulla käytetyksi panttivankina.
