The FIIA Briefing Paper 99 ‘Constructing a German Europe? Germany’s Europe debate revisited’ by researchers Timo Behr and Niklas Helwig was used as the basis for an article in the magazine of the Finnish Christian Democrats.
Saksa yhdistyi jo parikymmentä vuotta sitten ja Berliinin muuri purettiin. Maan poliittista johtoa on kuitenkin syytetty näköalattomuudesta ja kyvyttömyydestä löytää uudenlaista roolia geopoliittisen muutoksen läpikäyneessä Euroopassa.
Suurvalta haluton muutokseen?
Saksan vahva rooli euroalueen finanssikriisin hoidossa on herättänyt huolta maan erkanemisesta EU:n yhteisestä päätöksenteosta ja ”saksalaistuvasta” Euroopasta.
Ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden Timo Behrin ja Niklas Helwigin äskettäin julkaisemassa raportissa Constructing a German Europe todetaan Saksan poliittisen päätöksenteon viime vuosiin asti määrittyneen pitkälti maan lähihistoriasta.
Behr ja Helwig eivät niinkään näe ongelmana ”liian vahvaa Saksaa” kuin Saksan, joka yhä vielä toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeiseen asennoitumiseensa lukkiutuen ei kykene toteuttamaan siihen kohdistettuja poliittisia odotuksia, suhteessaan muihin EU-valtioihin ja eurooppalaiseen integraatioon.
Tämän näkemyksen on esittänyt muunmuassa Puolan ulkoministeri Rodoslaw Sikorski, jonka mielestä Saksan kyvyttömyys uudistua ja ottaa sille kuuluva paikkansa muuttuneessa globaalissa poliittisessa ympäristössä on luonut EU:hun poliittisen tyhjiön.
Saksan tulisi näin ”opetella johtamaan”, ei enää pysyttäytyä menneiden vuosikymmenten taaksejääneissä poliittisissa asetelmissa.
Euroskeptisyys Saksassa yhä marginaali-ilmiö
Perinteisesti Saksa on tukenut EU:n ylikansallisen päätöksenteon politiikkaa.
Se on ollut valmis hyväksymään itseään taloudellisesti ja poliittisesti heikompien EU:n jäsenvaltioiden tukemisen keskinäisen poliittisen päätöksenteon kautta. Tämän näkemyksen osalta Saksassa on vallinnut laaja konsensus niin eri puolueiden kuin maan kansalaistenkin osalta.
Vallitsevaa yksimielisyyttä on viime aikoina kuitenkin alettu kyseenalaistaa euroalueen taloudellisen ja poliittisen yhtenäisyyden kriisiydyttyä.
Tämä on aikaansaanut hienoisia säröjä konsensukseen myös Saksassa, kun vaatimukset oman kansallisen ja perustuslaillisen päätäntävallan osalta ovat nostaneet päätään suhteessa ”lisää EU:ta”-ajatteluun.
Tämä näkyy Behrin ja Helwigin mukaan muunmuassa Saksan Vihreiden osalta, jotka perinteisesti ovat olleet hyvin EU-myönteisiä: puolueen johtohahmoihin kuulunut, Saksan entisenä ulkoministerinä toiminut ja vahvana EU:n puolestapuhujana tunnettu Joschka Fischer on hänkin esittänyt kansallisen parlamentaarisen päätösvallan kasvattamista keinona vahvistaa EU:ta koskevaa poliittista päätöksentekoa.
Huolimatta myös saksalaisessa keskustelussa esiinnousseesta ”euroskeptismistä”, edes pääoppositiopuolueet Sosialidemokraatit ja Vihreät – toisin kuin esimerkiksi meillä Suomessa – eivät ole alkaneet kalastella ääniä eurovastaisuudella, vaan vaatineet lisää integraatiota ratkaisuna EU:n ongelmiin.
Myöskään kansalaisten keskuudessa ei ole tapahtunut merkittävää muutosta EU-myönteisyyden osalta, vaikka jäsenyyden kannatus mielipidemittauksissa onkin eurokriisin myötä laskenut.
Saksan talousajattelu nojaa yhä menneeseen
Saksan harjoittaman talouspolitiikan osalta sen viimeaikaiset toimet eurokriisin ratkaisemiseksi on nekin tulkittu poliittiseksi suunnanmuutokseksi.
Näin siitä huolimatta, että ”Euroopan maksumieheksi” pitkään mielletyssä Saksassa yhä vallitsee laaja-alainen yksimielisyys eurooppalaisen talousyhteistyön tarpeellisuudesta ja tärkeydestä.
Saksan sodanjälkeistä tiukkaa talouspolitiikkaa hinta- ja palkkasäännöstelyineen sekä vientipainotteisen ulkomaankaupan suosimisineen on kritisoitu vanhentuneeksi ja joustamattomaksi euroalueen talouden ja sen tämänhetkisen kriisin kannalta.
Vaikka ”Ordoliberalismiksi” nimetyn talousajattelun käyttökelpoisuutta sodanjälkeisessä Saksassa onkin aika ajoin kyseenalaistettu, ohjaa se yhä kansallisesti toteutettavaa talouspolitiikkaa.
Vastuunkannon väistelyä?
Väitteet Saksan haluttomuudesta EU:n keskinäiseen yhteistoimintaan turvallisuuspolitiikassa ja kansainvälisten kriisien ratkaisemisessa saivat kimmoketta viimevuotisesta Libyan sisällissodasta.
Maan jättäytyminen länsiliittoutuman ulkopuolelle, sotaan puuttumista vastustaneiden BRIC-maiden (Kiina, Venäjä,Intia,Brasilia) joukkoon, nähtiin osoituksena Saksan halusta vaalia omaa kansallista etuaan yhteisöllisyyden kustannuksella.
Maan poliittista johtoa onkin syytetty näköalattomuudesta ja kyvyttömyydestä löytää uudenlaista roolia geopoliittisen muutoksen läpikäyneessä Euroopassa. Arvostelijoiden mielestä tämä on tehnyt Saksasta Sveitsin kaltaisen valtion, jota ei kiinnosta ulkopuolinen maailma , ja josta on tullut vapaamatkustaja kansainvälisessä turvallisuuspolitiikassa.
Samalla Saksan perinteisesti suuri riippuvuus ulkomaankaupasta pakottaa sen talouden alalla strategisiin kumppanuussuhteisiin, jotka jättävät EU:lle keskeiset ihmisoikeuskysymykset toissijaisiksi.
Osoituksina tästä on pidetty Saksan ja Venäjän keskenään solmimaa energiatoimitussopimusta, tai Kiinan tuloa Saksan ykköskauppakumppaniksi perinteisen Ranskan sijaan.
Toisaalta on muistutettu, miten Saksan viennistä yli 70 prosenttia päätyy edelleen EU-alueelle, jota ilman maan talouden olisi jatkossakin mahdoton kehittyä.
Samoin kuin siitä, ettei Saksaa yksin voi pitää vastuullisena yhä suuntaansa hakevasta, vailla yhteistä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa olevasta EU:sta.
Odotuksissa vahvempi sitoutuminen yhteiseen EU:hun
Behrin ja Helwigin tutkimusraportin johtopäätös on, ettei huoli Saksan dominoimasta Euroopasta ole perusteltua.
Pikemminkin päinvastoin: se, että Saksa edelleen pitäytyy toisen maailmansodan ja kylmän sodan jälkeen omaksumassaan poliittisessa, taloudellisessa ja kulttuurisessa roolissaan, estää sitä toimimasta eurooppalaisen integraatiokehityksen moottorina.
Saksan taloudellispoliittisen painoarvon vuoksi muun EU:n odotukset maan suunnannäyttäjäroolille ovat ilmeiset, eikä Angela Merkelin omaksuma käytäntölähtöinen lyhyen aikavälin EU-politiikka tue näitä odotuksia.
Raportti peräänkuuluttaakin Saksan nykyjohdolta poliittista ja kulttuurista uudelleenarviointia sekä nykyistä vahvempaa sitoutumista yhteiseen eurooppalaiseen tulevaisuuteen ja päätöksentekoon.
Artikkeli perustuu Ulkopoliittisen instituutin tutkijoiden Timo Behrin ja Niklas Helwigin tutkimusraporttiin ”Constructing a German Europe? Germany´s Europe Debate Revisited.”
FIIA Briefing Paper 99, February 2012.