Institute researcher Mikael Wigell analyses the changes in the global power structure and their consequences in his article in the magazine Kanava.
Maailma on moninapaistumassa ja jäämässä vaille johtajaa, joka kantaisi vastuun globaaleista intresseistä. Aikamme suuri kysymys kuuluukin – mitä tästä uudesta järjestelmästä seuraa?
Kansainvälisessä valtarakenteessa on viime vuosina tapahtunut suuria muutoksia. Yhdysvaltojen nauttima hegemonia maailmannäyttämöllä on päättymässä. Parhaillaan eletään jälkiamerikkalaista maailmanjärjestystä, jossa Brasilian, Intian, ja Kiinan tapaiset nousevat suurvallat kaventavat Yhdysvaltojen poliittista ja taloudellista vaikutusvaltaa, eivätkä amerikkalaiset enää kykene entisellä tavalla johtamaan kansainvälistä yhteistyötä.
Pystyvätkö vanhat vakiintuneet suurvallat, etunenässä Yhdysvallat, ja uudet nousevat suurvallat, etunenässä Kiina, löytämään uusia monenkeskisiä yhteistyömuotoja, joita tarvitaan globaalien ongelmien ratkomiseen? Vai joudutaanko kilpajuoksuun kansallisista eduista tai jopa erilaisten suurvalta intressien yhteenottoon, mikä väistämättä tarkoittaisi epävakautta ja kiihtyviä kriisejä?
Kansainvälisen yhteisön kyky ylläpitää poliittis-taloudellista vakautta ja vastata aikamme suuriin yhteisiin haasteisiin riippuu suoraan siitä tuleeko tästä uudesta moninapaisesta järjestelmästä yhteistoiminnallinen vai kilpailullinen. Historia tuntee monenlaisia moninapaisen järjestelmän ilmenemismuotoja, eikä ole kirkossa kuulutettu miten oman aikamme järjestelmä tulee kehittymään. Ennusmerkit eivät kuitenkaan lupaa hyvää monenkeskistä yhteistyötä silmällä pitäen.
Yhden globaalin valtiaan aika
Kylmän sodan päättyessä maailma siirtyi kansainväliseen järjestelmään jossa Yhdysvallat jäi ainoaksi globaaliksi suurvallaksi. Tämä yksinapainen järjestelmä loi perustan ajanjaksolle joka oli monessakin suhteessa poliittisesti vakaa ja taloudellisesti edistyksellinen.
Suuren vaikutusvaltansa turvin Yhdysvallat pystyi piiskaamaan kansainvälistä yhteisöä yhteistoiminnallisuuteen. Maailmankaupan vapauttamisessa, jonka osana Maailman kauppajärjestö luotiin, Yhdysvaltojen johtajuudella oli ratkaiseva merkitys. Viime kädessä amerikkalaiset uskoivat pystyvänsä takamaan sekä globaalipoliittisen vakauden että omat suurvaltapoliittiset tavoitteensa massiivisilla sotatoimilla, joihin kenelläkään ei olisi kykyä vastata.
On tärkeätä huomata mistä tämä usko kumpusi. Kylmän sodan voitto mahdollisti uuden Yhdysvaltojen dominoiman yksinapaisen järjestelmän ja kasvatti amerikkalaisten uskoa oman maansa poikkeuksellisuuteen. Vähemmälle huomiolle on kuitenkin jäänyt Persianlahden sodan merkitys, kuinka Yhdysvaltojen helppo voitto Irakista muutti amerikkalaisten suhtautumista voimankäyttöön, pitkän ”Vietnamin trauman” jälkeen.
Persianlahden sodan helpohkolla voitolla oli ratkaiseva merkitys Yhdysvaltojen lisääntyneelle valmiudelle harkita sotilaallisia interventioita ympäri maailman ja tällä tavalla ylläpitää vallitsevaa järjestystä. Persianlahden sota, CNN:n kaikkialle maailmaan välittämänä, oli valtavan tehokas demonstraatio Yhdysvaltojen ylivertaisesta teknologisesta ja sotilaallisesta mahdista.
Yksinapaisuuden loppu
Kymmenen vuotta myöhemmin järjestelmä alkoi murentua. Ensinnäkin, Yhdysvaltojen imago kärsi mittavan arvonalennuksen, johtuen ylireaktiosta syyskuun 2001 terrori-iskuihin. Washingtonin piittaamattomuus muun maailman mielipiteistä liittyen Irakin sotaan ja sen itse itselleen määrittelemä oikeus ennalta ehkäisevästi ja kaikin keinoin käydä terrorismin vastaista sotaansa synnytti vastareaktion, jonka myötä muun maailman tuki Yhdysvaltojen johtamalle poliittiselle ja taloudelliselle järjestelmälle heikentyi. Abu Ghraibin vankilan kidutusskandaali sekä Guantanamon vankileirille tuotujen vankien epäselvä oikeudellinen asema vahvistivat kuvaa Yhdysvaltojen kaksinaismoraalista.
Nyt myös finanssikriisi on suoraan heikentänyt Yhdysvaltojen kykyä johtaa maailman taloudellis-poliittista päätöksentekoa. Tämä näkyy selvästi esimerkiksi maailmankauppaneuvotteluissa sekä G20-yhteistyössä, jossa Yhdysvallat ei ole onnistunut saavuttamaan entisenlaista johtajan roolia.
Tänä päivänä nousevat vallat pitävät hallussaan suurta osaa maailman valuuttavarannoista, joka ei voi olla heijastumatta laajemminkin kansainvälisiin valtasuhteisiin. Finanssikriisi toimii tässä suhteessa vedenjakajana, jonka myötä on siirrytty uuteen maailmanjärjestykseen, samalla tavalla kuin 1930-luvun maailmantaloudellinen kriisi sinetöi siirtymisen Iso-Britannian ympärille rakennetulta maailmanjärjestyksestä uuteen Yhdysvaltojen dominoimaan maailmanjärjestykseen.
Heikentyvät turvatakuut johtavat kilpailuun ja epävakauteen
On syytä palauttaa mieleen englantilaisen tutkijan Paul Kennedyn teesi, jonka mukaan jokainen johtava suurvalta läpi historian on lopulta kaatunut siihen, että sen taloudellinen kantokyky ei ole riittänyt tukemaan alati laajenevia strategisia intressejä. Yhdysvaltojen talous on todellakin heikentynyt radikaalisti, pakottaen maan supistamaan sotilaallisia toimiaan ja vetäytymään asemastaan järjestelmän vartijana.
Yhdysvallat on jo aloittanut armeijansa Euroopan komentokeskuksen supistamisen. Se on myös vetäytymässä Irakista ja Afganistanista saavuttamatta omia tavoitteitaan. Sodat Irakissa ja Afganistanissa ovat osaltaan heikentäneet yleistä – ei vähiten amerikkalaisten omaa – uskoa siihen että Yhdysvallat aina viime kädessä pystyy turvamaan omat tavoitteensa massiivisilla sotilastoimilla. Venäjän hyökkäys Yhdysvaltojen tukemaa Georgiaa vastaan vuonna 2008 näytti osaltaan kuinka selvästi amerikkalaisten arvovalta Keski-Aasiassa on heikentynyt.
Tämä taas on johtamassa tilanteeseen jossa Yhdysvaltojen valta-asemaan ja sen ylläpitämiin turvallisuustakuisiin ei enää samalla lailla luoteta muuallakaan. Joissakin Yhdysvaltojen liittolaismaissa Aasiassa ja Lähi-idässä strateginen uudelleenarviointi on jo aloitettu. Amerikkalaisen lentotukikohdan sulkeminen Kirgisiassa on tästä ilmeisin osoitus. Viimeksi Libyan operaatio, jota Yhdysvallat ei halunnut johtaa, demonstroi amerikkalaisten kasvavaa haluttomuutta sotilaallisiin operaatioihin.
Tämä entisestään heikentää Yhdysvaltojen kykyä ylläpitää mahdollisen sotilaallisen intervention uhkaa sekä omien että globaalien intressien puolustamiseksi. Kun Yhdysvallat taloudellisen pakon sanelemana, joutuu viemään läpi valtavat puolustusmenojen budjettileikkaukset, tämä kehityssuunta tulee olemaan vaikeasti käännettävissä.
Yhdysvaltojen turvallisuuspoliittisella heikentymisellä on pitkälle menevät seuraukset. Sen turvallisuussitoumukset ovat ratkaisevasti vaikuttaneet alueelliseen vakauteen Aasiassa, Itä-Euroopassa sekä Lähi-idässä. Kun amerikkalaiset nyt joutuvat perääntymään sitoumuksistaan, alueelliseen suurvalta-asemaan pyrkivät valtiot vahvistavat asemiaan. Tämä johtaa kilpailuun ja epävakauteen. Lähi-idässä pääasiallinen hyötyjä on Iran, jolla on nyt oiva tilaisuus kasvattaa asemaansa alueella. Epäilemättä eräät muut alueen valtiot, kuten Saudi-Arabia ja Israel, eivät tule katsomaan tätä hyvällä ja rupeavat vastatoimiin.
Tärkeätä on myös huomata kuinka Yhdysvaltojen sotilaallisen hegemonian heikentyminen saattaa vaikeuttaa globaalien yhteiskäyttöalueiden – avaruuden, ilmakehän, merten ja kyberavaruuden – ylläpitämistä. Yhdysvallat on hallinnut ja turvannut niissä kulkevat vuorovaikutusvirrat, mikä on ollut edellytys globaalin talouden tehokkaalle toiminnalle.
Valtataistelusta syntyy uusi moninapaistuva maailma
Yhdysvallat on siis heikentynyt suhteessa nouseviin suurvaltoihin, jotka etenevissä määrin kaventavat sen vaikutusvaltaa. Kiina on palannut kansainvälisen järjestyksen huipulle ja viimeisten arvioiden mukaan Kiinasta tulee maailman suurin talous jo ennen vuotta 2020. Brasilia, Intia ja Venäjä ovat kaikki osaltaan vahvistaneet vaikutusvaltaansa sekä omilla lähialueillaan että kansainvälisessä päätöksentekojärjestelmässä. Maailma on siis moninapaistumassa ja se näkyy useassa eri yhteyksissä.
Talouden saralla siirtyminen G20-ryhmärakenteeseen globaalitalouden hallintomuotona symboloi vahvasti siirtymistä vanhasta järjestelmästä uuteen järjestelmään, jossa valtataistelua käydään vanhojen vakiintuneiden ja uusien nousevien suurvaltojen välillä.
Tuore esimerkki tällaisesta valtataistelusta on kiista jota parhaillaan käydään G20-ryhmässä globaalien pääomaliikkeiden rajoituksista. BRICS-maat ovat estäneet EU:n ja Yhdysvaltojen Kansainväliselle valuuttarahastolle IMF:lle kaavailemaa roolia näiden rajoitusten valvojana. Ne ovat myös onnistuneet neuvottelemaan itselleen suuremman osan äänimäärästä IMF:n sekä Maailmanpankin päätöselimissä. On selvää että on tapahtunut mittava muutos siitä ajasta jolloin suuri osa maailmaa vannoi niin sanottuun ”Washingtonin konsensukseen” ja vapaaseen markkinatalouteen.
Kiinan johdolla valtionkapitalismi on noussut uudeksi taloudellis-poliittiseksi malliksi, josta otetaan vaikutteita ympäri kehittyvää maailmaa. Levitessään tällaisen taloudellisen nationalismin paluu tietää suuria muutoksia globaalitalouden rakenteisiin. Uusien valtionrahastojen avulla esimerkiksi Kiina on ruvennut ostamaan strategisesti tärkeitä yhtiöitä ympäri maailman sekä turvaamaan välttämättömien luonnonvarojen saamisen muun muassa Afrikasta. Kiihtyvä kilpailu hupenevista luonnonvaroista ja omakohtaisista eduista on omiaan lisäämään jännitteitä suurvaltojen välillä.
Uudet pelurit tuovat uudet säännöt
Maailman kauppa- ja ilmastoneuvotteluissa erinäiset etelän ryhmittymät ovat myös lisänneet painoarvoaan. Näissä neuvotteluissa etelän yli ei enää noin vain kävellä, kuten viime vuosien ilmastokokoukset ovat näyttäneet. Maailmankauppaneuvotteluissa Brasilian johtama ”etelän oppositio” on osaltaan vaikuttanut siihen että Doha-kierroksen neuvottelut ovat pysähdyksissä.
Tämä politiikan moninapaistuminen tulee selvästi esiin myös YK:n rauhanturvaoperaatioissa, joissa nousevien suurvaltojen rooli on korostunut viime aikoina. Lisäksi Brasiliasta, Intiasta ja Kiinasta on tullut suuria kehitysavun antajia. Kiina on nykyään monessa suhteessa Afrikan tärkein kauppa- ja kehitysyhteistyökumppani. Sekä Brasilia että Intia ovat myös osaltaan nousemassa yhä merkittävämmiksi pelureiksi Afrikassa.
Hankalaksi Euroopalle ja Yhdysvalloille tilanteessa tekee se, että nousevat suurvallat eivät ole sitoutuneet noudattamaan kansainvälisen kehitysapukomitean DAC:in kehittämiä sääntöjä kehitysavulle. Näillä säännöillä on pyritty hillitsemään rahoittajien oman edun tavoittelu ja kehittämään kehitysavun tuloksellisuutta. Varsinkin Kiinan paikoin räikeä kehitysavun välineellistäminen kaupallisten päämäärien saavuttamiseksi on omiaan sekoittamaan kansainvälisen kehitysyhteistyön pelisääntöjä. Nousevat vallat hankkivat tässä suhteessa edun itselleen kilpajuoksussa Yhdysvaltojen ja Euroopan kanssa.
Sotilaallinen voima etsii uutta tasapainoa
Moninapaistuminen koskee myös maailman sotilaallista voimatasapainoa. Brasilia, Intia, Kiina ja Venäjä ovat kaikki aloittaneet merkittävät sotilaalliset uudistusohjelmat. Merkittävää on myös heidän puolustusmenojensa kova kasvuvauhti. Tämä alueellisten suurvaltojen sotilaallinen nousu johtaa väistämättä uusiin jännitteisiin.
Kiina on jo ottanut tiukemman kannan kiistassa Etelä-Kiinan merestä ja kärhämöinti Kiinan rajavartioalusten ja muunmaalaisten alusten välillä onkin lisääntynyt viime aikoina. Hiljattain Yhdysvallat päätti lähettää lisää sotilaallisia joukkoja Australiaan vastareaktiona Kiinan mahdollisesti laajeneville valtapyrkimyksille. Alueen sotilaallistumiseen kortensa kekoon tuo Intia, joka on vahvistamassa varsinkin merivoimiaan päämääränään asemansa vahvistaminen omilla lähialueillaan, erityisesti Intian valtameren ympäristössä. Intian ja Kiinan merelliset pyrkimykset ovatkin törmäyskurssilla.
Vastaavasti siirryttäessä läntiselle pallonpuoliskolle Brasilia on myös vahvistamassa merivoimiaan kontrolloidakseen paremmin Etelä-Atlantin merialueita. Brasilia on selvästi tiukentanut kantaansa Etelä-Atlantin alueeseen ja julkisesti varoittanut Yhdysvaltoja siitä että se ei tule hyväksymään minkäänlaisia NATO-operaatioita kansainvälisillä merialueilla rannikkonsa ulkopuolella.
Tämä on selvä muutos Brasilian perinteiseen varovaiseen strategiaan, jossa pyrittiin välttämään kaikkia jännitteitä amerikkalaisten kanssa. Nykyään Brasilian johtajat eivät näe samanlaista tarvetta mukailla Yhdysvaltojen kantoja ja ovat selvästi valmiimpia haastamaan Yhdysvaltojen alueellisen hegemonian.
Vaikka nousevat suurvallat eivät pitkään aikaan muodosta läheskään Yhdysvaltojen veroista sotilaallista voimaa, ovat ne siis vahvistamassa sotilaallista läsnäoloaan omilla lähialueillaan. Tämä on omiaan tuomaan muutosta myös laajemmin liittolaissuhteisiin näillä aluein.
Vuonna 2008 Brasilian johdolla perustettu Etelä-Amerikan puolustusneuvosto on alueellaan ensimmäinen puolustusyhteistyöhanke, jossa Yhdysvalloilla ei ole minkäänlaista roolia. Kiinan ja Venäjän turvallisuusyhteistyö Keski-Aasian valtioiden kanssa on laajentunut Shanghain yhteistyöjärjestön avulla.
Itä-Aasiassa Yhdysvaltojen liittolaiset ovat myös perimmäisten kysymyksien edessä, kun Kiinasta on tullut heidän tärkein kauppakumppaninsa eikä Yhdysvalloilla ole tarjota samanlaisia taloudellisia porkkanoita kuin aikaisemmin. Japanissa hallitusvastuussa vuodesta 2009 toiminut Demokraattinen puolue on pyrkinyt vähentämään maan strategista riippuvuutta Yhdysvalloista ja luomaan paremmat suhteet Kiinaan. Liittolaissuhteet alueella eivät siis ole kiveen hakatut.
Etualalle nousseet nollasummapeli ja kansalliset edut
Kun valta näin ollen jakautuu uudelleen, yhteistyötä tarvitaan globaalien ongelmien ratkomiseen. On kuitenkin epävarmaa löytyykö yhteinen sävel tässä uudessa moninapaistuvassa maailmanjärjestyksessä. Ilmastoneuvottelut osoittavat kuinka suurvallat eivät pääse yhteisymmärrykseen siitä miten aikamme vakavinta ongelmaa tulisi ratkoa. Maailmankauppaneuvottelut ovat täysin pysähdyksissä kehittyvien ja vakiintuneiden talouksien intressiristiriitojen vuoksi. G20-ryhmässä ei myöskään ole päästy yhteisymmärrykseen siitä miten globaaleja pääomavirtoja pitäisi säädellä, tai ylipäätään tehokkaista toimista globaalin finanssikriisin hoidossa.
Protektionismi maailmantaloudessa on myös lisääntynyt viime vuosina. Tämä taas on omiaan kiihdyttämään kansallisten etujen yhteentörmäystä. Myöskään ydinaseiden ja muiden joukkotuhoaseiden leviämisen torjunnasta ei ole päästy yhteisymmärrykseen kuten pitkä kiista esimerkiksi Iranin tapauksessa osoittaa. Alustavat merkit eivät siis ole kovin rohkaisevia.
Finanssikriisiä edeltävänä aikana ajateltiin vielä laajasti taloudellisen globalisaation kantavan hedelmiä vähän kaikkialle. Tästä johtuen sekä nousevilla että vakiintuneilla suurvalloilla oli kannustimet keskinäiseen yhteistyöhön. Nyt heikentynyt usko vapaan markkinatalouden kykyyn luoda talouskasvua kaikille on johtamassa tilanteeseen, jossa valtapolitiikka jälleen pyrkii sanelemaan kansainvälisen kanssakäymisen muodot. Niin myös eräänlainen ”minun voittoni on sinun voittosi” -logiikka, joka periytyi tästä liberaalista talousajattelusta, on väistymässä. Sen tilalla kansainvälisiä suhteita ohjaa ajattelutapa joka perustuu nollasummapeliin ja kansallisten etujen kilpailuun. Populismin nousu ja nationalismin paluu on osa tätä vastareaktiota viime vuosikymmenten globalisaatiolle.
Miten käy kansainvälisen yhteistyön?
Todelliseksi ongelmaksi on muodostumassa kuinka saada tämä nollasummapeli murretuksi ja suurvallat tekemään yhteistyötä. Yhdysvallat ei enää kykene johtamaan ja EU on aivan liian heikoissa kantimissa ajakseen globaalia agendaa. Nousevat suurvallat taas, voimistumisestaan huolimatta, eivät ole vielä valmiita sellaiseen vastuunkantoon jota globaalin yhteistyön johtaminen vaatisi. Väestön köyhyys ja sosiaaliseen epävakauteen liittyvät uhat rajaavat vielä Intian ja Kiinan päättäjien toimintakenttää.
Kysymys on todellisesta kohtalonkysymyksestä, koska maailma on samaan aikaan mitä keskinäisriippuvaisin. Aikamme suuriin haasteisiin ei löydy ratkaisua ilman laaja kansainvälistä yhteistyötä. Kuitenkin moninapaistuvassa maailmassa valtioita on monia, jotka voivat torjua toimet ja joilla on ikään kuin veto-oikeus ratkaisuihin. Viime vuodet ovat myös osoittaneet kuinka monenkeskinen yhteistyö, siinä määrin kuin sitä vielä esiintyy, on siirtymässä yhä enemmän erinäisille epävirallisille foorumeille. Puhutaan ”sotkuisesta multilateralismista” ja vakiintuneiden yhteistyömuotojen heikentymisestä.
Toisaalta eräät kansainvälisen politiikan tutkijoista uskovat siihen että tilanne on viemässä kohti niin sanottua G2-maailmaa, jossa Yhdysvallat ja Kiina rupeavat kaksin päin päättämään maailmanmenoista. Tässäkin tilanteessa kansainvälinen yhteistyö takkuaisi pahasti, kun otetaan huomioon ne valtavat intressikitkat mitä näillä kahdella suurvallalla on. On kauppariitoja, erimielisyyksiä kuinka toimia ilmastonmuutoksen kanssa, Yhdysvaltojen syytökset Kiinan valuuttamanipuloinnista, Kiinan suunnitelmat hylätä dollari reservivaluuttana, lisääntyneet vakoilutarkoituksissa tehdyt verkkohyökkäykset ja Kiinan aluevesivaatimukset Etelä-Kiinan mereen. Nämä jännitteet ja ristiriidat tulevat jatkossa lisääntymään, kun Kiinan asema vahvistuu ja sen strategiset puolustus- ja turvallisuuspoliittiset toimet laajenevat.
On siis selvää että olemme astuneet todella erilaiseen aikakauteen verrattuna siihen 90-luvun Yhdysvaltojen dominoimaan, suhteellisen vakauden aikaan, jolloin eräät kansainvälisen politiikan tutkijat uskoivat historian loppuun, maailmanlaajuiseen demokratisoitumiseen ja taloudellisen globalisaation tuomaan ikuiseen rauhaan ja edistykseen. Geopolitiikka on taas nousemassa tärkeään rooliin kansainvälisissä suhteissa ja valtioiden välinen yhteistyö on vaikeutumassa. Suomen tapaisen, pienen vientiriippuvaisen maan on näin syytä varautua koveneviin aikoihin.