An op-ed by Institute researcher Kaisa Korhonen appeared in Helsingin Sanomat on August 7. In her article, she suggests that the parliaments of EU member states use other means of influence besides parliamentary control of governments.
Vieraskynä: EU:n jäsenmaiden parlamenttien kannattaa käyttää muitakin vaikutuskanavia kuin hallitusten poliittista valvontaa.
Eurokriisi on asettanut monissa EU:n jäsenmaissa parlamentarismin
koetukselle, kun hallitusten vaikutusvalta on kasvanut kriisiajan
nopeatempoisen päätöksenteon seurauksena. Samaan aikaan suora
vuoropuhelu kansallisten parlamenttien ja komission välillä on kuitenkin
vahvistunut. Useiden jäsenmaiden parlamentit käyttävät vuoropuhelua yhä
enemmän hyväkseen myös ajaakseen kansallisia etujaan.
Velka- ja pankkikriisin seurauksena poliittisen päätöksenteon
dynamiikka on ainakin hetkellisesti muuttunut EU:ssa. Päätöksenteko on
aiempaa epävirallisempaa, ja yksityiskohtaisia päätöksiä tehdään usein
hallitusten välisissä neuvotteluissa EU:n virallisten
päätöksentekomenettelyjen sijaan. Muun muassa Suomessa on moitittu
tapaa, jolla päätöksiä on tehty eurokriisin jyllätessä: valtion
päämiehet ja -naiset kokoustavat yömyöhään ilman avustajia suljettujen
ovien takana.
Valtapolitiikan paluu unioniin on pienten jäsenmaiden kannalta
huolestuttavaa, sillä isot jäsenmaat tekevät usein etukäteissopimuksia
ennen varsinaista Eurooppa-neuvoston kokousta.
Päätöksiä on myös tehty hyvin nopeasti. Virallisia ja epävirallisia
Eurooppa-neuvoston kokouksia ja euroalueen huippukokouksia on pidetty
noin kahden kolmen kuukauden välein siitä lähtien, kun eurokriisi
kiihtyi vuoden 2009 loppupuoliskolla. Kokouspapereilla on ollut tapana
saapua vain joitakin päiviä ennen päätöksentekoa, oli kyse sitten
Eurooppa-neuvoston kokouksesta tai kansallisen parlamentin
äänestyksestä.
Vaikka hallitusten välisen päätöksenteon lisääntyessä kansallisten
parlamenttien harjoittamasta parlamentaarisesta valvonnasta tulee
entistä tärkeämpää, tämä valvonta on viime vuosina osoittautunut
vaikeaksi. Lisäksi parlamentarismin edellytykset niin EU:ssa kuin sen
jäsenmaissakin ovat heikentyneet.
Tiedonvälityksen viiveet ja epätarkkuudet ovat ainakin osassa jäsenmaita vaikeuttaneet kansallisten kantojen muodostamista.
Jopa Suomen kaltaisissa maissa, joissa parlamentti antaa ennen
EU-kokouksia hallitukselle valtuudet neuvotella, hallitukselle on
täytynyt jättää poliittista liikkumatilaa päätöksenteon epävirallisen ja
ennalta arvaamattoman luonteen vuoksi. Onkin aiheellista kääntää
katseet hallitusten poliittisen valvonnan ohella myös jäsenmaiden
parlamenttien muihin vaikutuskanaviin.
Kansalliset parlamentit voivat valvoa toissijaisuusperiaatteen
noudattamista EU:n lainsäädännössä lähettämällä perustellun lausunnon
komissiolle. Periaatteen mukaisesti päätökset pyritään tekemään
mahdollisimman lähellä kansalaisia, eli unioni toimii vain, jos
kansallisella tasolla ei voida saavuttaa toiminnan tavoitteita riittävän
tehokkaasti ja ne voidaan saavuttaa paremmin unionin tasolla.
Jos riittävän moni parlamentti tai kamari reagoi
toissijaisuusperiaatteen rikkomiseen, lainsäädäntöehdotusta
tarkistetaan. Lisäksi parlamentit voivat lähettää komissiolle
mielipiteensä mistä tahansa asiasta epävirallisemmin.
Komission heinäkuussa julkaisemien raporttien mukaan kansalliset
parlamentit ovat oppineet käyttämään näitä vaikutuskeinoja yhä enemmän
hyväkseen. Suorien kontaktien määrä oli vuonna 2011 kasvanut
edellisvuodesta 60 prosenttia. Kaiken kaikkiaan komissio vastaanotti
viime vuonna 622 mielipidettä, joista 64 oli perusteltuja lausuntoja.
Perusteltujen lausuntojen määrä puolestaan kasvoi edellisestä ja
samalla toissijaisuusvalvonnan ensimmäisestä vuodesta 75 prosenttia.
Riittävä määrä moitteita saavutettiin kuitenkin vasta keväällä 2012,
jolloin työtaisteluoikeutta käsittelevä Monti II -asetus laukaisi niin
sanotun keltaisen kortin menettelyn ja lainsäädäntöaloite palasi
komissiolle uudelleen pohdittavaksi.
Aktiivisimmin suoraa vuoropuhelua hyödynsivät vuonna 2011 Portugali,
Italian ja Tšekin ylähuoneet sekä Ruotsi, joka myös lähetti suurimman
määrän perusteltuja lausuntoja. Neljä maata ei käyttänyt lainkaan näitä
valvontakeinoja.
Suomikaan ei tässä suhteessa kuulu aktiivisimpien parlamenttien
joukkoon, vaikka eduskunta onkin viime aikoina kunnostautunut muun
muassa osallistumalla Monti II -asetuksen valvontaan. Eduskunta on
kuitenkin ainakin toistaiseksi vahvasti keskittynyt hallituksen
poliittiseen valvontaan.
Vaikka kansanedustuslaitosten tärkein tehtävä EU-politiikassa on
ohjeistaa ja valvoa hallitusten toimintaa, se ei ole enää niiden ainoa
tehtävä. Viime vuosien poliittinen myllerrys on osoittanut, että
kokonaisvaltainen lähestymistapa EU-vaikuttamiseen voi olla kansallisen
edun kannalta tuloksellisempaa kuin pelkkä hallitusten vastuullisuuteen
keskittyminen.
Kansalliset parlamentit eivät lähetä mielipiteitään ja lausuntojaan
Brysseliin vain puolustaakseen parlamentarismia hallitusmuotona ja
kansallisia parlamentteja poliittisen hyväksyttävyyden lähteenä, vaan ne
ajavat myös maiden omia etuja.
Usein kansallisen parlamentin mielipiteet ja lausunnot puolustavat
maan oman hallituksen kantoja, ja niillä pyritään vaikuttamaan komission
aloitteen sisältöön. Hallitukset voivat puolestaan käyttää niitä oman
linjansa tukena ministerineuvoston ja Eurooppa-neuvoston kokouksissa.
Lisäksi hallitukset voivat yrittää hyödyntää parlamenttiensa lausuntoja
valittaessaan toimielinten päätöksistä EU-tuomioistuimeen.
Vaikka vaikuttaminen näillä keinoilla ei välttämättä aina onnistu,
hyvin muotoillut mielipiteet tekevät komission virkamiehet ainakin
tietoisiksi kansallisista näkökulmista. Komission ei puolestaan kannata
ehdottaa lainsäädäntöä, johon päätöksen kansallisesti toimeenpanevat
elimet suhtautuvat kielteisesti. Siksi suora vuoropuhelu EU:n
toimielinten kanssa on tärkeä vaihtoehtoinen vaikutuskanava
kansallisille parlamenteille.