Huoltovarmuustoiminta on Suomen kokonaisturvallisuuden kannalta kriittistä, mutta se tunnetaan ja ymmärretään varsin suppeasti. Raportti analysoi Suomen huoltovarmuustoiminnan nykytilaa, identiteettiä ja muutosta.
Suomalaisella huoltovarmuustoiminnalla on pitkä historia, jonka aikana toiminnan painopisteet ovat muuttuneet. Suomen turvallisuus ja hyvinvointi ovat aiempaa riippuvaisempia yhteiskunnan keskeisten, useasti rajat ylittävien ja kansallisen toimivallan ulottumattomissa olevien toimintojen jatkuvuudesta. Siksi huoltovarmuusajattelussa on alettu painottaa valtioiden välisiin sotilaallisiin kriiseihin varautumisen sijaan yritysten toiminnan jatkuvuutta ja kriittisen infrastruktuurin turvaamista jo normaaliolojen häiriötiloja varten. Samalla huoltovarmuuden kansainvälinen ulottuvuus on korostunut.
Geopoliittisten jännitteiden kiristyminen Euroopassa on kuitenkin herättänyt kysymyksen, pitäisikö huoltovarmuuden painopistettä tuoda takaisin kohti sotataloudellista varautumista. Toisaalta myös maanpuolustuksen huoltovarmuus on yhä enemmän kansainvälisten riippuvuuksien, verkostojen ja toimijoiden varassa. Huoltovarmuutta on vaikea palauttaa kansallisiin voimavaroihin ja toimenpiteisiin pohjautuvaan malliin.
Raportti analysoi huoltovarmuuden asemaa yhä keskinäisriippuvaisemman ja kriisiherkemmän maailman keskeisenä turvallisuuskäytäntönä. Raportti vastaa kysymyksiin siitä, miten Suomen huoltovarmuus pyritään turvaamaan, miten suomalainen huoltovarmuuspolitiikka on sopeutunut toimintaympäristön muutoksiin, kuinka huoltovarmuudessa tehdään kansainvälistä yhteistyötä ja minkälainen huoltovarmuusidentiteetti ja -politiikka Suomella voisi tai pitäisi nykypäivänä olla.
