Suurvaltakilpailun geopoliittisissa kulisseissa piilee moninainen joukko kansainvälisiä toimijoita, jotka eivät vedä vertoja suurvalloille, mutta joilla on silti huomattavasti vaikutusvaltaa tietyillä alueilla ja tietyissä poliittisissa kysymyksissä. Tämänkaltaisia, niin länsimaisia kuin nousevia globaalin etelän valtioita kutsutaan usein keskisuuriksi valloiksi (middle powers). Tyypillisesti ne tekevät monenkeskistä yhteistyötä, liittoutuvat samanmielisten maiden kanssa ja pyrkivät monipuolistamaan ulkopoliittisia kumppanuuksiaan.
Tässä julkaisussa tarkastellaan keskisuuren vallan käsitettä (middlepowerness) ja sovelletaan sitä EU:n suurimpien jäsenvaltioiden – Saksan, Ranskan ja Italian – ulkopolitiikan analyysiin. Vaikka näiden kolmen maan asema on heikentynyt suurvaltoihin ja nouseviin valtoihin verrattuna, niillä on edelleen merkittävästi itsenäistä vaikutusvaltaa tietyissä globaalin politiikan kysymyksissä. Tästä on hyötyä aikana, jolloin transatlanttinen suhde on kriisissä ja Yhdysvallat on asteittain irtautumassa kytköksistään Eurooppaan sekä etääntymässä liberaaleista arvoista. EU voi vahvistaa jäsenmaidensa toimijuutta, mutta keskisuurten valtojen resurssien yhdistäminen ei automaattisesti tee niistä tai EU:sta ulkopoliittisia suurvaltoja.
