23.9.2026
Syyskuun 2026 duuman vaalit paljastivat Kremlin dilemman: se haluaa kansalaisten äänestävän mutta pelkää poliittista aktivoitumista. Puolueiden ja ehdokkaiden sulkemisella vaalien ulkopuolelle ei pyritty ainoastaan varmistamaan vaalivoittoa, vaan myös pitämään mahdollinen tyytymättömyys poissa näkyvistä.
Syyskuussa 2026 järjestetyt Venäjän duuman eli parlamentin alahuoneen vaalit tuottivat juuri sen lopputuloksen, jota Kreml tavoitteli: valtapuolue Yhtenäinen Venäjä sai 57,9 prosenttia äänistä ja noin 350 paikkaa maan 450-paikkaisessa duumassa. Paikkamäärä on puolueen historian suurin ja ylittää selvästi perustuslain muuttamiseen tarvittavan rajan. Sekä Yhtenäisen Venäjän ääniosuus että virallinen 59 prosentin äänestysaktiivisuus ovat epäuskottavan korkeita verrattuna vaaleja edeltäneisiin riippumattomiin mielipidemittauksiin.
Vaaleja edeltäneet viikot paljastivat kuitenkin Venäjän sodanaikaisen autoritarismin keskeisen ristiriidan. Hallinto haluaa kansalaisten osallistuvan vaaleihin mutta pelkää yhä enemmän vaalikampanjoiden synnyttämää poliittista aktivoitumista. Tänä vuonna hallinto pyrki ratkaisemaan ristiriidan tyrehdyttämällä viimeisetkin kanavat, joiden kautta hajanainen tyytymättömyys olisi voinut näkyä vaalituloksessa.
Duuman vaalit järjestettiin ensimmäistä kertaa sen jälkeen, kun Venäjä aloitti täysimittaisen hyökkäyssodan Ukrainassa. Edellisiin vuoden 2021 vaaleihin verrattuna viranomaiset olivat aiempaa valmiimpia sulkemaan puolueita ja ehdokkaita kokonaan vaalien ulkopuolelle, ja vaalikenttä kaventuikin huomattavasti. Niin puoluelistojen, yksipaikkaisten vaalipiirien ehdokkaiden kuin itsenäisten, puolueiden ulkopuolisten ehdokkaiden määrä väheni merkittävästi.
Kyse ei kuitenkaan ollut pelkästä otteen kiristämisestä järjestelmässä, jossa todellinen vaalikilpailu oli olematonta jo ennestään. Vielä vuonna 2021 Venäjän federaation kommunistinen puolue pystyi laajoista tukahduttamisyrityksistä huolimatta toimimaan merkittävänä protestiäänestämisen kanavana. Vuoteen 2026 mennessä hallinto oli kuitenkin alkanut pitää riskinä jo sellaisiakin ehdokkaita, jotka kykenivät rakentamaan puolueesta riippumatonta julkista profiilia tai kokoamaan hajanaista tyytymättömyyttä yhteen, vaikka heidän puolueensa pysyivätkin Kremlille lojaaleina.
Kremlin pelko siitä, että sodanvastainen mieliala saisi liikaa jalansijaa, johti ainoan avoimesti sotaa vastustaneen puolueen, Jablokon, sulkemiseen pois liittovaltiotason vaaleista. Vuonna 2021 puolueen kannatus oli vielä marginaalista, mutta tämän vuoden vaaleissa se olisi tarjonnut ainoan laillisen puoluepoliittisen kanavan sodan vastustamiselle. Puolueen lyhyt mukanaolo vaalikilvassa herätti yllättävän suurta kiinnostusta, ja mielipidemittausten mukaan se olisi saattanut saada jopa 24 prosenttia äänistä, jos se olisi saanut osallistua vaaleihin. Samanlaista liikehdintää nähtiin sotaa vastustaneen poliitikon Boris Nadeždinin ympärillä vuonna 2024 ja Aleksei Navalnyin Älykäs äänestäminen -strategian yhteydessä vuonna 2021. Tämä viittaa siihen, että poliittisesti heikotkin toimijat voivat tarjota kanavan rajalliselle, ilman selvää johtoa syntyvälle poliittiselle aktivoitumiselle.
Jablokon vaaleista sulkemista perusteltiin muodollisesti muun muassa kampanjarahoitussäännöillä, väitetyillä tekijänoikeusrikkomuksilla sekä materiaalilla, jota julkaistiin rajoitetuilla sosiaalisen median alustoilla. Päätöksen poliittinen merkitys ei kuitenkaan liittynyt niinkään puolueen mahdollisuuksiin menestyä vaaleissa, vaan viranomaisten haluttomuuteen sallia sodanvastaisen kannattajakunnan kerääntyminen tunnistettavan äänestysvaihtoehdon taakse. Kreml pyrki varmistamaan, että vaalit sujuvat ongelmitta ja ilman yllätyksiä. Jablokon tapaus osoitti, että vähäinenkin kampanjointi voi synnyttää vallanpitäjien näkökulmasta epätoivottua poliittista liikehdintää.
Myöhemmin myös tunnettu kommunistipoliitikko ja videobloggaaja Nikolai Bondarenko suljettiin vaalien ulkopuolelle, mikä todisti saman toimintalogiikan ulottuvan myös järjestelmän sisällä toimivaan oppositioon. Bondarenko ei suoraan haastanut hallintoa, mutta hänellä oli jotakin, mikä oli käynyt yhä ongelmallisemmaksi jopa muodollisesti hyväksytylle oppositiopoliitikolle: oma, puolueesta riippumaton yleisönsä. Bondarenkon ulossulkeminen viittasi siihen, ettei edes puolueen lojaalisuus Kremlille enää yksin suojannut ehdokasta, jos tämä kykeni mobilisoimaan äänestäjiä omin voimin.
Jablokon ja Bondarenkon tapaukset havainnollistavat vuoden 2026 vaalien keskeistä piirrettä: Kreml ei pyrkinyt hallitsemaan pelkästään vaalikilpailua vaan myös sitä, mikä nousi poliittisesti merkitykselliseksi. Autoritaarisen järjestelmän vakaus edellyttää, etteivät samankaltaista tyytymättömyyttä kokevat kansalaiset ala nähdä itseään poliittisesti yhtenäisenä ryhmänä. Vaalikampanjoinnin oli siksi oltava riittävän näkyvää äänestysaktiivisuuden turvaamiseksi mutta samalla niin huomaamatonta, ettei se synnyttäisi poliittista mobilisaatiota. Tutkijat havaitsivat vain muutamaa viikkoa ennen vaaleja, että kansalaisten tietoisuus vaaleista oli poikkeuksellisen alhaista ja pitivät tätä tarkoituksellisena: viranomaiset halusivat osallistumista ilman poliittista aktivoitumista.
Sotaveteraanien kohtelu toi esiin toisen ristiriidan. Presidentti Putin on toistuvasti kuvannut Ukrainan sotaan osallistuneita tulevaisuuden ”uutena eliittinä”, ja Yhtenäinen Venäjä nosti veteraaneja näkyvästi esiin tämän vuoden vaalikampanjassaan. Kreml oli kuitenkin jo perääntynyt suunnitelmistaan varata noin sata parlamenttipaikkaa veteraaneille. Lähteiden mukaan sankaritaustaa tärkeämpää oli, että ehdokkaat olivat poliittisesti hallittavissa. Myös ehdokastiedot kertovat varovaisesta linjasta: veteraanien osuus ehdokkaista oli vain 4,5 prosenttia, ja monet veteraaneina esitetyt ehdokkaat olivat jo ennestään virkamiehiä tai poliitikkoja eivätkä suoraan rintamalta politiikkaan siirtyneitä ulkopuolisia. Alustavien arvioiden mukaan duumaan on nousemassa noin 50 veteraania.
Kreml siis hyödynsi sodanaikaisen eliitin symboliikkaa mutta pyrki välttämään riskejä, joita itsenäisten sotasankarien nostaminen poliittiseen asemaan olisi voinut tuoda mukanaan. Aiemmissa alueellisissa vaaleissa oli jo käynyt selväksi, ettei sotilastausta yksin tuonut vaalimenestystä tai taannut Kremlin aktiivista tukea. Siksi Yhtenäisen Venäjän vuoden 2026 esivaaleissa suosittiin ehdokkaita, joilla sotilastausta yhdistyi jo vakiintuneeseen poliittiseen uraan. Kuten järjestelmän sisäisen opposition kohdalla, lojaalisuus Kremlille oli välttämätöntä mutta ei yksin riittänyt: ennakoitavuus ja riippuvuus hallinnosta painoivat enemmän.
Kreml sai siis haluamansa duuman, mutta vaalikampanjointi osoitti, miksi se piti yhä kattavampaa kontrollia tarpeellisena. Venäjän poliittinen järjestelmä pystyy tehokkaasti tukahduttamaan järjestöjä, rajoittamaan ehdokkaiden osallistumista ja passivoimaan kansalaisia. Paljon vaikeampaa sille on poistaa pinnan alla kytevää tyytymättömyyttä. Jablokon ja Bondarenkon tapaukset kertovat siitä, että viranomaiset tiedostavat poliittisesti passiivisenkin äänestäjäkunnan voivan olla huomattavan tyytymätön.
Euroopassa vaaleja seuraaville keskeinen viesti on se, ettei virallisia vaalituloksia pidä pitää suoraviivaisina kansansuosion mittareina. Vaaleja ei silti pidä sivuuttaa pelkästään merkityksettöminä näytösvaaleina. Vaalitulosta enemmän kertoo se, mitä hallinto päättää tukahduttaa, ketkä toimijat onnistuvat yllättäen herättämään kiinnostusta ja kuinka voimakasta puuttumista tarvitaan, jotta samoin ajattelevat kansalaiset pysyvät poliittisesti erillään toisistaan. Vuoden 2026 vaalit osoittivat, ettei Kremlin tavoitteena ole enää vain voittaa vaaleja. Sen tavoitteena on varmistaa, ettei äänestämisestä tule politiikkaa.
Kuva: AFP / Lehtikuva
