25.2.2026
Aloite Euroopan erillisen Venäjän-vuoropuhelun elvyttämisestä voi monesta kuulostaa houkuttelevalta. On kuitenkin epätodennäköistä, että se edistäisi rauhaa Ukrainassa. Päinvastoin se vahvistaisi Kremlin mielikuvaa Euroopasta heikkona toimijana – oli mielikuva sitten perusteltu tai ei. Siksi Euroopan johtajien pitäisi pyrkiä neuvottelupöytään yhdessä Yhdysvaltojen kanssa, ei erilliseen rinnakkaiseen prosessiin, vaikka sekä Venäjä että Yhdysvallat vastustaisivat ajatusta.
Ranskan presidentti Emmanuel Macron toisti Münchenin turvallisuuskonferenssissa ehdotuksensa vuoropuhelun elvyttämisestä Venäjän kanssa. Sittemmin aloite on saanut yhä enemmän kannatusta.
Aloite otetaan todennäköisesti myönteisesti vastaan monissa piireissä: ideologisesti sitoutuneista pasifisteista ja puolustusmenojen kasvun periaatteellisista vastustajista aina niihin, jotka suhtautuvat epäillen Ukrainan integroitumiseen Eurooppaan. Kansainvälisesti moni eurooppalainen johtaja ei puolestaan halua luovuttaa Yhdysvalloille yksinoikeutta keskustella Venäjän kanssa. Perustelu on varsin looginen: koska Eurooppa tarjoaa Ukrainalle valtavasti resursseja, sen pitäisi olla mukana myös diplomaattisessa prosessissa. Tiettävästi korkea-arvoinen ranskalaisdiplomaatti onkin jo vieraillut Moskovassa, joskin ilmeisesti ilman suurempaa menestystä.
Ongelma – kenties vastoin monien odotuksia – on se, ettei uusien keskustelukanavien avaaminen ole vielä itsessään saavutus. Vuoropuheluun kannattaa ryhtyä vain, jos se edistää sodan lopettamista Ukrainan kannalta edullisin tai vähintään hyväksyttävin ehdoin, ei länsikumppanien sanelemana. Samalla sen on taattava Euroopan rauha ja turvallisuus pitkällä aikavälillä. Valitettavasti myönteisiä lopputuloksia ei tässä tapauksessa voi pitää itsestäänselvyytenä. Päinvastainen kehitys voi olla jopa todennäköisempää, ellei seuraavia asioita käsitellä.
Ensinnäkin on epäselvää, mikä tämän uuden diplomaattisen muodon lisäarvo olisi, millaisia myönnytyksiä Eurooppa ja EU tekisivät Venäjälle ja mitä ne odottaisivat vastineeksi. On selvää, että Kreml haluaisi saada Euroopassa jäädytetyt venäläisvarat takaisin, nähdä talouspakotteiden purkautuvan ja varmistaa, ettei eurooppalaisten Nato-maiden joukkoja sijoiteta Ukrainaan. Vastavuoroisuutta ei kuitenkaan pidä olettaa. Presidentti Trump on vuoden ajan yrittänyt saada aikaan kompromissia, mutta Venäjän vaatimukset eivät ole pehmenneet hitustakaan.
Toiseksi Eurooppa noudatti vuosina 2014–2022 Venäjä-politiikkaa, jota kutsuttiin ”pakotteiksi ja vuoropuheluksi”. Tätä linjaa kiteyttivät EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan korkeana edustajana toimineen Federica Mogherinin niin sanotut ”viisi periaatetta”, jotka hyväksyttiin vuonna 2016. Lopulta ”vuoropuhelu” kuitenkin ajoi ”pakotteiden” ohi, eikä tämä näennäisesti lupaava strategia kyennyt estämään Venäjän täysimittaista hyökkäystä Ukrainaan. Olisi vastuutonta väittää tai edes toivoa, että tämän päivän Eurooppa olisi immuuni saman toistumiselle.
Samalla on syytä muistaa, että kyseisenä ajanjaksona, vuosina 2014–2022, Ranska oli niin sanotun Normandian nelikon ytimessä. Kyseessä oli neljän valtion ryhmä, johon kuuluivat myös Saksa, Venäjä ja Ukraina ja jonka tavoitteena oli edistää ratkaisua konfliktiin Ukrainan ja Donbassin separatistialueiden välillä. Joulukuussa 2019 neljän maan johtajat kokoontuivat huippukokoukseen Pariisiin. Se on yhä tähän päivään asti ainoa kerta, kun Vladimir Putin ja Volodymyr Zelenskyi ovat tavanneet kasvotusten, mutta sopua ei silloinkaan syntynyt. Miksi Ranska tai mikään muukaan Euroopan maa siis odottaisi menestystä nyt, jos aiemmin samaa asiaa tavoiteltaessa päädyttiin fiaskoon?
Kolmanneksi Euroopan kannalta olennaista on, että sen sitkeä yritys käynnistää uudelleen ”oma” vuoropuhelunsa Venäjän kanssa asettaisi sen pyytäjän rooliin, mikä Venäjällä tulkittaisiin heikkoudeksi. Voi perustellusti väittää, että juuri käsitys Euroopasta hajanaisena, poliittisesti ja sotilaallisesti heikkona sekä taloudellisesti riippuvaisena venäläisestä energiasta – ja siksi valmiina myönnytyksiin – oli keskeinen syy siihen virhearvioon, joka vaikutti Venäjän päätökseen aloittaa sota. Toinen oli täydellinen ymmärtämättömyys Ukrainasta. Jos vastaava tulkinta tehdään nyt ja Eurooppa nähdään jälleen heiveröisenä toimijana, joka ei kykene puolustautumaan ilman Yhdysvaltoja, kasvaisi todennäköisyys sotilaalliselle konfliktille Venäjän kanssa – mitä jo nyt pelätään ja pidetään mahdollisena.
Sana ”vuoropuhelu” kuulostaa useimpien korvaan myönteiseltä, ja sen kannattajat saattavat aidosti pitää sitä helppona ratkaisuna. Nykytilanteessa vähimmän vastarinnan tie, kutsuttiin sitä miksi tahansa, voi kuitenkin aiheuttaa enemmän haittaa kuin hyötyä. Euroopalle kuuluva muodollinen paikka neuvottelupöydässä Yhdysvaltojen rinnalla voi ajan mittaan osoittautua ratkaisevaksi. Sen sijaan erillinen ”vuoropuhelu” olisi parhaimmillaankin vain yksi foorumi erimielisyyksien kirjaamiselle ja pahimmillaan keino ylläpitää illuusiota edistyksestä Euroopan ja Venäjän suhteissa – ja sen hinta maksettaisiin Euroopan yksipuolisina myönnytyksinä. Se tuskin on vaivan arvoista.
Kuva: Charles Platiau / AP / Lehtikuva
