”Venäjän eristäminen” on aina ollut pikemminkin länsimaiden sanahelinää kuin todellista politiikkaa. Enää on kuitenkaan mahdotonta edes teeskennellä, että tällainen eristäminen toteutuisi, kun Yhdysvallat on uudelleen lähentynyt Venäjää. Nämä uudistetut suhteet edellyttävät samalla keskustelua niistä periaatteista, joille länsimaiden uusi Venäjä-politiikka on lopulta rakennettava.
Kun otetaan huomioon Donald Trumpin hallinnon tiivis yhteydenpito ja neuvottelut Kremlin kanssa sekä Yhdysvaltain presidentin haluttomuus asettaa uusia pakotteita Venäjälle, saatetaan myös Euroopassa jossain vaiheessa luopua tutusta mantrasta ”aggressiivisen Venäjän eristämisestä” ja keskusteluissa siirtyä kohti aiempaa ”pragmaattista” sävyä.
Tämä ei tietenkään tarkoita, että tällainen muutos olisi väistämätön. Nykyisen lännen ja Venäjän välisen vastakkainasettelun korvaaminen edes jonkinlaisella yhteistyöllä edellyttäisi ennen kaikkea perustavanlaatuista muutosta Vladimir Putinin ajattelutavassa. Sen aikaansaaminen vaatisi kuitenkin paitsi lännen suostumusta Ukrainan luovuttamiseen ja Putinin veto-oikeuden tunnustamiseen keskeisissä Euroopan turvallisuutta koskevissa kysymyksissä – alkaen Naton ja EU:n laajentumisesta – myös Venäjän etupiirin hyväksymistä entisen Neuvostoliiton alueella.
Jos tämä osoittautuu lännelle liian suureksi myönnytykseksi, Kreml pyrkii välttämään sitoutumista mihinkään uuteen sopimukseen. Yksittäiset ongelmat saattavat vielä olla hallittavissa, mutta suuremmat haasteet alkavat vähitellen kasautua – kunnes edessä on joko vakava kriisi tai Venäjän johdossa nähdään uusi Putinin jälkeinen aika.
Ongelmana on, ettei Venäjän seuraava johtaja välttämättä ole Putinia sisäpoliittisesti yhtään vähemmän itsevaltainen tai ulkopoliittisesti vähemmän ehdoton. Putinin järjestelmä perustuu turvallisuusrakenteiden kaikkivaltiuteen, eikä tällaisessa järjestelmässä vaihtoehtoisia näkemyksiä edustavalla henkilöllä yksinkertaisesti ole mahdollisuutta nousta valtaan samalla tavalla, kuin Mihail Gorbatšov teki Neuvostoliiton loppuvaiheilla. Lisäksi, kuten kylmän sodan päättymisen jälkeinen kehitys osoittaa, lännen kyky kohdentaa resursseja ulkopoliittisiin tehtäviin heikkenee edelleen suhteellisesti muiden kuin länsimaiden nousun myötä.
Tästä huolimatta lännen olisi silti hyödyllistä keskustella mahdollisesta Putinin jälkeisestä Venäjä-politiikastaan. Mikäli vastoin kaikkia odotuksia muutoksia maassa tapahtuu, lännen tulisi olla paremmin varautunut kuin vuonna 1991, jolloin Neuvostoliiton hajoaminen tuli sille täytenä yllätyksenä.
Näissä olosuhteissa olisi ratkaisevan tärkeää, että länsi perustaa Venäjä-strategiansa seuraaviin periaatteisiin.
Ensinnäkin linjan tulisi olla johdonmukainen. ”Pakotteet ja vuoropuhelu” tai ”arvot ja intressit” saattavat kuulostaa hyviltä iskulauseilta, mutta käytännössä näiden periaatteiden väliset ristiriidat osoittautuvat usein ylitsepääsemättömiksi – ja niistä siitä, joka lupaa vähemmän aineellista hyötyä, yleensä luovutaan. Esimerkiksi Venäjän aseellinen hyökkäys Georgiaan vuonna 2008 ei estänyt EU:n ja Venäjän välisten suhteiden palaamista tavanomaiseen uomaansa, vaikka Euroopan pääkaupungeissa ja Brysselissä korostettiinkin normeihin perustuvaa politiikkaa. Myöskään Krimin laiton miehitys vuonna 2014 ei saanut Saksaa luopumaan Nord Stream 2 -hankkeesta. Vuonna 2015 solmittu niin sanottu Minsk 2 -sopimus – joka oli selvästi suotuisampi Donbasin separatistialueille kuin edeltäjänsä – ei puolestaan ollut yksin Putinin sanelema, vaan myös Saksan ja Ranskan johtajat painostivat Ukrainaa sopimuksen hyväksymiseen. Häpeällisin esimerkki nähtiin vuonna 2019, kun Euroopan neuvoston parlamentaarinen yleiskokous (PACE) päätti palauttaa Venäjän valtuuskunnalle äänioikeuden, jonka se oli menettänyt Krimin liittämisen jälkeen. Ironista kyllä, demokraattisten arvojen vahtikoiraksi tarkoitettu elin teki päätöksensä, vaikka Venäjä kieltäytyi noudattamasta mitään järjestön sille asettamia ennakkoehtoja. Kaikki tämä sai Putinin olettamaan, että kovan paikan tullen Eurooppa antaa aina periksi.
Samassa hengessä kaikki Yhdysvaltain presidentit Bill Clintonista lähtien ovat kausiensa alussa osoittaneet kiinnostusta vähintäänkin jännitteiden lieventämiseen Venäjän kanssa. Kun presidentti Trump astui virkaan vuonna 2017, hän puhui paljon siitä, kuinka Yhdysvaltojen ja Venäjän ”tulisi tulla toimeen keskenään”, vaikka samaan aikaan hänen hallintonsa vastusti Venäjän toimia Ukrainassa ja Lähi-idässä. Palattuaan Valkoiseen taloon vuonna 2025 Trump on antanut tästä linjasta entistäkin selvemmän viestin.
Toiseksi, vaikka laaja-alainen demokratian edistäminen Venäjällä vaikuttaa epärealistiselta niin kauan kuin länsi ei saavuta asiassa yhteisymmärrystä eikä sillä ole tarvittavia resursseja, voisi jonkinasteisen sisäisen poliittisen vapautumisen, kuten sananvapauden ja paikallistason kilpailullisten vaalien, vaatiminen olla tehokasta. 2000-luvun puolivälissä länsi, Eurooppa erityisesti, myötäili liian helposti Putinin ”suvereniteetin” narratiivia ja vahingoitti siten vakavasti uskottavuuttaan niiden miljoonien venäläisten silmissä, jotka tuolloin tavoittelivat demokratiaa, oikeusvaltiota ja eurooppalaistumista. Tämän seurauksena länsi menetti kohdeyleisönsä ja poliittisen liittolaisensa Venäjän sisällä. Virheen korjaaminen olisi vaikeaa sodan aikana tai heti sen päätyttyä, mutta siitä huolimatta sitä kannattaisi yrittää. Tällainen lähestymistapa voisi osoittautua erityisen lupaavaksi, jos myös Venäjän uusi johto osoittaisi kiinnostusta suhteiden jonkinasteiseen normalisointiin.
Kolmanneksi liiketoiminnan tulisi perustua länsimaisiin huolellisuuden ja läpinäkyvyyden standardeihin. Pitkään käytäntö oli päinvastainen, ja sen sijaan, että länsimaiset yritykset olisivat edistäneet korruption kitkemistä Venäjällä, ne saivat usein niin viranomaisten kuin kotimaan yleisen mielipiteen taholta vapaat kädet pelata Venäjällä Venäjän säännöillä. Vähitellen ne alkoivat välittää maan vaikutusvaltaa ja ilmeisesti myös korruptoituneita käytäntöjä takaisin länteen.
Neljänneksi niin kutsutusta ”pienemmän pahan” periaatteesta pitäisi luopua. Vuonna 1993 länsi hyväksyi Boris Jeltsinin sotilaallisen voimankäytön Venäjän parlamenttia vastaan, koska Jeltsiniä pidettiin ”demokraattina”. Vuonna 2011 useat länsimaiden johtajat taas yrittivät julkisesti tukea Dmitri Medvedevin uutta presidenttiehdokkuutta. Vaikka jälkimmäinen tapaus saattoi olla diplomaattisesti kyseenalainen, se ei kuitenkaan aiheuttanut merkittävää vahinkoa, sillä Putin ei koskaan luovuttanut todellista valtaa Medvedeville. Ensimmäisessä tapauksessa länsi sen sijaan hyväksyi voimankäytön asettamisen lain yläpuolelle, mikä epäsuorasti avasi oven venäläisjohdolle pyrkiä myöhemmin ratkaisemaan kaikki poliittiset ongelmat väkivalloin, myös sotimalla.
Vain jos länsi pitää kiinni näistä periaatteista ja jos Venäjän tulevalla johdolla on riittävästi syitä uskoa, että ne todella ohjaavat lännen Venäjä-politiikkaa, voi suhteiden uudistaminen lopulta onnistua. Mutta silloinkin voi kestää vuosikymmeniä, ennen kuin vakaa ja yhteistyöhön perustuva kahdenvälinen suhde korvaa nykyisen vastakkainasettelun.
Kuva: Kirill Kudryavtsev / AFP / Lehtikuva
